Suomessa kesän suosituin puheenaihe on vuodesta toiseen sää. Siitä puhuminen on meille niin luontevaa ettemme taida edes ymmärtää kuinka paljon siitä puhumme.
Tänä kesänä kylmä ja sateinen sää on täyttänyt sosiaalisen median, television, lehdet ja työpaikkojen kahvihuoneet. Siitä on puhuttu, kirjoitettu ja ihmetelty päivästä toiseen. Tilanne ei juuri toisenlainen olisi vaikka olisi helteinen kesä. Silloin puhuttaisiin yhtälailla ja päiviteltäisiin kuinka suomalaiselle ei helle sovi.
Silti sadat lentokoneet kuljettavat suomalaisia pitkin talvea hellettä katsomaan maailmalle.
Lapsuuden kesät olivat aina täydellisiä ja talvet lumisia?
En kyllä juuri muista millaisia kesät olivat lapsuudessa. Kun oikein mietin mitä muistan lapsuuden kesistä niin mieleen tulee helteiset päivät Nälköönlammella. Asuimme sen lähellä ja siellä vietimme lukemattomia kesäisin päiviä.
Yksi sadepäivä on jäänyt mieleeni lapsuudesta. Äitini työskenteli kauppapuutarhalla ja olin usein hänen mukana siellä. Syynä taisi olla hoitopaikan puute tai se etten halunnut jäädä hoitoon. Niin tai näin, muistan sen päivän kuin eilisen. Istuin sateessa sadetakki päällä ison saavin päällä ja söin salaattia. Äiti kitki vieressä salaattipeltoa. Tauolla lämmitimme keittoa pienellä keittimellä jossain vajassa. Näinä päivinä varmaan joku olisi soittanut lastensuojeluun sellaista nähdessään. Minulle jäi tuosta päivästä hyvä muisto. Sainhan olla äidin lähellä ja minulla oli turvallinen olo.
Aika toki kultaa muistot, mutta hyvä opetus siitä mitä lapsi kaipaa. Ei vaurautta vaan rakkautta ja turvaa.
Vähän samaa tunnetta koin viime viikolla ollessani vanhempieni kanssa äidin lapsuuden maisemissa Ähtärissä. Äidin terveys on heikko pitkään jatkuneen kroonisen sairauden vuoksi. Sen vuoksi pohdimme onko hänestä lähtijäksi pitkälle automatkalle. Rankka matka se hänelle oli, mutta koin samaa yhteyttä äitiin ajaessani hän vierelläni kohti Ähtäriä kuin mitä koin siellä saavin päällä lähes 40 vuotta sitten. Katsellessamme äidin lapsuudenmaisemia ja hänen synnyinkotia tiesin ettemme turhaan matkaa tehneet. Hän kertoi omasta nuoruudestaan ja paikoista joissa oli viettänyt silloin aikaa. Muistelipa hän muutamia taloja joissa oli asunut nuoria miehiä, jotka olivat häneen ihastuneet. Yksi oli jopa ostanut hänelle tanssikengät jotta pääsevät tanssimaan.
Äidille oli piristävää nähdä omat lapsuuden kulmansa. Minulle oli suuri asia saada tuoda hänet sinne. Vaikea sitä tunnetta on näin tekstiin saada, mutta hyvä fiilis minulle tuli siellä.
On siis sateisessa kesäsä jotain hyvääkin. Se saa ihmisen näköjään nostalgiseksi ja pohtimaan läheistä suhdetta äitiinsä.
Sanovat ettei pojan sydämeen muita naisia mahdu kuin äiti.
Kyllä sinne mahtuu! ☺
Tänä kesänä kylmä ja sateinen sää on täyttänyt sosiaalisen median, television, lehdet ja työpaikkojen kahvihuoneet. Siitä on puhuttu, kirjoitettu ja ihmetelty päivästä toiseen. Tilanne ei juuri toisenlainen olisi vaikka olisi helteinen kesä. Silloin puhuttaisiin yhtälailla ja päiviteltäisiin kuinka suomalaiselle ei helle sovi.
Silti sadat lentokoneet kuljettavat suomalaisia pitkin talvea hellettä katsomaan maailmalle.
Lapsuuden kesät olivat aina täydellisiä ja talvet lumisia?
En kyllä juuri muista millaisia kesät olivat lapsuudessa. Kun oikein mietin mitä muistan lapsuuden kesistä niin mieleen tulee helteiset päivät Nälköönlammella. Asuimme sen lähellä ja siellä vietimme lukemattomia kesäisin päiviä.
Yksi sadepäivä on jäänyt mieleeni lapsuudesta. Äitini työskenteli kauppapuutarhalla ja olin usein hänen mukana siellä. Syynä taisi olla hoitopaikan puute tai se etten halunnut jäädä hoitoon. Niin tai näin, muistan sen päivän kuin eilisen. Istuin sateessa sadetakki päällä ison saavin päällä ja söin salaattia. Äiti kitki vieressä salaattipeltoa. Tauolla lämmitimme keittoa pienellä keittimellä jossain vajassa. Näinä päivinä varmaan joku olisi soittanut lastensuojeluun sellaista nähdessään. Minulle jäi tuosta päivästä hyvä muisto. Sainhan olla äidin lähellä ja minulla oli turvallinen olo.
Aika toki kultaa muistot, mutta hyvä opetus siitä mitä lapsi kaipaa. Ei vaurautta vaan rakkautta ja turvaa.
Vähän samaa tunnetta koin viime viikolla ollessani vanhempieni kanssa äidin lapsuuden maisemissa Ähtärissä. Äidin terveys on heikko pitkään jatkuneen kroonisen sairauden vuoksi. Sen vuoksi pohdimme onko hänestä lähtijäksi pitkälle automatkalle. Rankka matka se hänelle oli, mutta koin samaa yhteyttä äitiin ajaessani hän vierelläni kohti Ähtäriä kuin mitä koin siellä saavin päällä lähes 40 vuotta sitten. Katsellessamme äidin lapsuudenmaisemia ja hänen synnyinkotia tiesin ettemme turhaan matkaa tehneet. Hän kertoi omasta nuoruudestaan ja paikoista joissa oli viettänyt silloin aikaa. Muistelipa hän muutamia taloja joissa oli asunut nuoria miehiä, jotka olivat häneen ihastuneet. Yksi oli jopa ostanut hänelle tanssikengät jotta pääsevät tanssimaan.
Äidille oli piristävää nähdä omat lapsuuden kulmansa. Minulle oli suuri asia saada tuoda hänet sinne. Vaikea sitä tunnetta on näin tekstiin saada, mutta hyvä fiilis minulle tuli siellä.
On siis sateisessa kesäsä jotain hyvääkin. Se saa ihmisen näköjään nostalgiseksi ja pohtimaan läheistä suhdetta äitiinsä.
Sanovat ettei pojan sydämeen muita naisia mahdu kuin äiti.
Kyllä sinne mahtuu! ☺
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti