Makuasioistako ei voi kiistellä?

"Kylläpä oli hyvää!", "Kun pääsisi siihen ravintolaan takaisin!" "Vähän se oli outoa"

Edellä olevien lauseiden tyylisesti monesti kuvaillaan matkojen aikoina saatuja ruokakokemuksia. Ihmisen on muutaman kerran päivässä syötävä, joten jo lyhyellä matkalla tulee useita uusia kokemuksia syömisestä muualla kuin kotona. Joskus saattaa olla jopa niin, että matkalle lähdetään hankkimaan kokemuksia nimenomaan ruuasta.

Ajattelin siksi tällä kertaa kirjoittaa syömisestä ulkomailla. Omaa matkailua ei ohjaa tarve saada uusia kokemuksia syömisestä, mutta mukava niitä on silti saada. Minun matkakohteet ovat yleensä melko perinteisiä ja usein suurkaupunkeja. Niissähän saa millaista ruokaa tahansa. On kuitenkin niin, että suurkaupungeissakin maan yleinen ruokakulttuuri on hyvin edustettuna. Tyyliin Aasiassa löytää sikäläistä ruokaa ja Yhdysvalloissa kuvaa hallitsee amerikkalainen ja meksikolainen ruoka.

Miettiessäni millaisia makuelämyksiä olen saanut maailmalla mieleeni ei tule mitään yhtä kokemusta muiden yli. Pääsääntöisesti hyvässä ravintolassa on ammattilaisia tekemässä ruokaa ja siksi ruoka on usein hyvää. Ellei sitten itse tee virhettä ja tilaa ruokaa josta ei vaan pidä. Itselleni sellainen voisi olla pasta tomaattipohjaisessa kastikkeessa. En usko, että maailman paraskaan pastakokki saisi tehtyä sellaista tomaattikastiketta josta pitäisin.

Jotkut ruokakokemukset tietysti ovat jääneet mieleen. Yksi sellainen oli vuonna 2011 Kota Kinabalulla Borneon saarella nauttimani illallinen. Kyseessä oli torialue jonka yhteydessä oli myös isohko katukeittiöistä koostuva "ravintolamaailma". Kiertelin sitä hetken ja pysähdyin kojulle joka näytti suositulle. Paikka näytti olevan perheyritys jossa isä toimi kokkina vaimon ja lasten toimiessa tiskaajina ja tarjoilijoina. Yhteistä kieltä ei oikein löytynyt, mutta näytin edeltävän asiakkaan annosta ja sain ilmaistua haluavanani samaa. Ystävällinen mies viittoi minua menemään pöytään istumaan ja alkoi valmistaa annostani. Istahdin pöytään ja pohdin mistäköhän saisin jotain juotavaa.  Ajattelin, että turha edes kysyä yhteisen kielen puuttumisen vuoksi joten otin pöydällä olevan vesipullon. Samaan aikaan huomasin nuoren, ehkä noin 17 vuotiaan, tytön tulleen viereeni ja hän kysyi minulta jotain paikallisella kielellä. Huomattuaan etten ymmärrä hän vaihtoi kielen virheettömään englantiin ja kysyi mitä haluan juoda. Samalla huomasin selkäni takana olevan suuren kylmäarkun jossa oli jäiden seassa erilaisia virvoitusjuomia. Siinä ravintolassa palvelu tosiaan pelasi! Annoksenkin sain ja se osoittautui oikein maukkaaksi kananuudelipaistokseksi, joka oli takuulla koko vajaan euron vastine.

Toinen mieleenpainunut ruokakokemus kävi muutama kuukausi takaperin. Olimme vaimoni kanssa Hongkongissa ja päätimme maistella paikallisia herkkuja. Aasialainen ruoka poikkeaa aikalailla meidän tyylistä, joten hieman seikkailumieltä tarvitaan. Suuntasimme siis erittäin suosittuun, Michelin oppaassakin mainitttuun ravintolaan. Sisäänpääsyä piti odottaa lähes tunti, mutta lopulta saimme pöydän. Annokset piti varata jo odotellessa joten meillä oli pöytään istuessamme tilaus valmiiksi mietitty ja jäimme odottamaan ruokia. Yllätyin hieman annosten saavuttua. Annos koostui keitetystä riisistä ja sen päällä olevasta kananjalasta. Ei siis mistään kanankoivesta vaan kanan kynsistä ja siitä viisi senttiä ylöspäin. Kieltämättä aika erikoinen kokemus. Annoksiamme voisi kuvailla sanalla mauton, mutta onhan nekin nyt testattu.

(Alla on kuvia ruuista joita olen maailmalla syönyt)

Kokonaisuutena syöminen ulkomailla on minulle ollut lähes aina positiivinen kokemus. Ruuan ääressä on vietetty unohtumattomia hetkiä ja varsin harvoin olen saanut ruokaa mistä en millään tavalla pidä. Matkailua harrastaessa erilaiset nettisivut ovat hyvä tapa etsiä uusia kokemuksia. Esimerkiksi Tripadvisor sivuston kautta olen löytänyt monia hyviä ravintoloita. Sellaisia jotka eivät löytyisi vain kävelemällä keskustoissa.

Onko sitten joku ruokailuhetki minulle ylitse muiden?
Olen tätä pohtinut ja yhden nostan kaikkien yläpuolelle. Lähes 40 vuotta sitten olin köyhän yksinhuoltajan poika ja pitkän päivän jälkeen tulimme äidin kanssa kotiin. Hän valmisti meille hyvin vaatimattoman aterian. Paistoi pannulla kuivaa ruisleipää ja muutaman lihanpalan, kun muuta ei ollut. Söimme niitä yhdessä äidin antaessa noista vähistä lihoista suurimman osan minulle. Se rakkaus ja lämpö mikä tuosta hetkessä vallitsi on jäänyt mieleeni pysyvästi.

Parhaimpiin muistoihin ei rahaa tarvita eikä tarvitse lentää pitkälle.