Lentopelosta

Tämän viikon aikana tuhansissa kirjoituksissa ja kolumneissa on pohdittu Ukrainan järkyttävää lentoturmaa. Vielä kun viikkoon mahtui kaksi muutakin vakavaa lentoturmaa niin moni epäilemättä pohtii miten uskaltaa enää nousta lentokoneeseen. Lentäminen on jo ilman turmia monelle pelottavaa. Asia jota en ole koskaan oikein ymmärtänyt vaikka tunnen ihmisiä joille jokainen lentomatka on enemmän tai vähemmän koettelevaa. Itse en koskaan ole pelännyt lentämistä. Olen joskus kirjoittanutkin juuri lentokoneen lähtökiihdytyksen olevan matkan parasta osaa.
Lentopelkoon ei ole järkeviä syitä. Myös lentämistä pelkäävät tietävät tosiasiat, sen että matka lentokentälle on tilastojen mukaan paljon vaarallisempi kuin varsinainen lentomatka ja sen, että lentäminen on tilastojen mukaan turvallisin matkustustapa. Nuo faktat eivät siltikään poista sitä, että lentopelko on sen kokijalle todelista.
Miksi pohdin aihetta?
Syynä on se, että yllätyin itsestäni pari päivää Ukrainan turman jälkeen.  Nimittäin toistuvasti mietin, että teoriassa olisin voinut olla kyseisessä turmakoneessa. En ole koskaan tuota väliä lentänyt, mutta joitakin kertoja kylläkin pitkiä runkolentoja Euroopasta Aasiaan tullut lennettyä. Koin siis lievää lentopelkoa. Varsinkin noustessani lentokoneeseen viime lauantaina.  Lensin lyhyen lennon, mutta kieltämättä mietin lennon aikana Ukrainan tapahtumia.
Olen alkanut siis jollain tavalla ymmärtää lentämistä pelkääviä. Ilmeisesti juuri suuronnettomuuden pelko on se mikä lentämisessä pelottaa. Tilastoilla sitä ei voi perustella,  suuronnettomuudet ovat lentoihin nähden hyvin harvinaisia. Siitä ei olekaan kyse. Lentopelko on kuin mikä tahansa pelko, ei sitä voi selittää järjellä vaikka se on kokijalleen todellinen.
Jos kärsit lentopelosta koita selättää se. Menetät muuten monta hienoa kokemusta.
Eräs ystäni sanoi aiheesta hyvin: "Matkailu antaa niin paljon, että kyllä siinä pienen lentopelon kärsii"

Onko parempi pysyä parvekkeella omassa kodissa?

Muistatko vielä koulutiesi?

Elämämme jossain vaiheessa alamme muistella vanhoja asioita. Se ei tarkoita meidän ikääntyneen vaan kai se lienee enemmän sitä kiehtovaa vyyhtiä jota joku kutsuu myös ihmiselämäksi. Muistelun voi aloittaa missä iässä tahansa. Rohkenen väittää meillä kaikilla olevan elämässämme vaiheita joita muistelemme usein tai vähemmän usein, mutta yhtäkaikki ne ovat osa meitä.

Omassa elämässäni on monia hetkiä joita muistelen vuosienkin jälkeen. Osa niistä hetkistä on ollut kipeitäkin ja toiset hauskoja tai muuten vaan mieleenpainuvia. Kuitenkin niistä hetkistä on tullut se nelikymppinen mies joka nyt kirjoittaa tekstiä parvekkeellaan aurinkoisena kesäiltana vuonna 2014.

Yhdestä hetkestä elämäni aikana voisin kertoa teillekin.

Tämä  liittyy otsikkoon. Muinaisella 80-luvulla kävin ala-astetta Ojamon koululla.  Muistan tuon koulutien luonnollisesti vieläkin. Matka ei ollut pitkä eikä sitä tehty hiihtäen kesät talvet, kuten kuulemma tehtiin 50-luvulla. Vuosien tauon jälkeen kävin kulkemassa vanhan koulutieni. Reitti oli sama, mutta maisemille oli tapahtunut jotain. Matka oli lyhentynyt ja se oja joka piti ylittää oli pienentynyt.

Koulun pihalla olen huomannut saman ilmiön kun usein siellä käyn työni puolesta. Piha on nykyään paljon pienempi ja koulu matalampi.

Miten edellä kuvailtu tapahtuma on minusta tehnyt sen mikä olen nyt? Kysymys on luokkaa "mahdoton vastata". Se, että tuo tapahtuma tuli mieleeni tätä aiheuta pohtiessa kertoo jotain sen merkityksestä.  Joskus näköjään varsin merkityksettömät tapahtumat jäävät mieleemme ja rakentavat meistä sen mitä sitten olemme.

Miten sinulla?

Muistatko koulutiesi?

Milloin jätkät tulee?

Tänä kesänä Samuli Putron laulu "Milloin jätkät tulee" on saanut minut pohtimaan taas kouluaikoja. Kyseinen lauluhan kertoo koulukiusaamisesta nimenomaan sen yleisimmän puolen kannalta eli niiden kannalta joita ei kiusata ja jotka eivät kiusaa mutta jotka seuraavat sitä sivusta. Sallien sen jatkua.
Omina kouluaikoina en ollut juurikaan koulukiusaaja enkä kiusattu, mutta näin kiusaamista.  Jos rehellisiä ollaan niin joskus syylistyin porukan mukana yleiseen pilkkaamiseen jota kyllä voisimme varmasti kutsua koulukiusaamiseksi. Me luokan pojat saimme kerran jälki-istuntoa yhden tytön nimettelystä. Luokkatoverit kyllä yrittivät puolustaa minua sanoen ettei Sami ollut samanlainen kuin muut, mutta yhtälailla istuin myös "jälkkärissä". Mahtaakohan lapsia nykyään saada edes istuttaa jälkkärissä?
Itseäni ei paljoa kiusattu mikä on mukava asia. Kouluajoista jäi osittain siksikin hyvät muistot. Ainoita kertoja kun muistan kokeneeni kiusaamista oli yläasteelle siirtymisen yhteydessä. Sekin oli lähinnä nimittelyä ja ei jättänyt erityisiä traumoja.
Samuli Putron laulu sai minua miettimään sitä, että mahdetaanko kiusaamisessa muistaa se tosiasia,  että suurin tekijä mikä sen saa jatkumaan on ne sivustaseuraajat jotka antavat sen jatkua ja ovat salaa iloisia etteivät he ole kohteina? Ääneen sitä ei saa sanoa, mutta usein kiusaajalla itsellään on suurin ongelma, joku mikä saa hänet kiusaamaan. Ennenvanhaan puhuttiin häiriköistä millä tarkoitettiin oppilaita joilla on käytöshäiriöitä. Niitä oli omina kouluaikoinakin, mutta en huomannut heidän olevan sen pahempia kiusaajia kuin muidenkaan. Kiusaaja voi tulla kenestä tahansa ja toisaalta kiusattu. Joskus kiusaamisen syyksi tulee ulkonäkö, varallisuus,  uskonto jne..Toisaalta joskus syytä ei tajua. Olen kuullut kauniin vaalean tytön joutuneen kiusaamisen kohteeksi, vaikka mitään syytä ei pitäisi olla.
Onko mitään tehtävissä jotta kiusaaminen loppuisi? Skeptinen hieman olen, mutta tärkeintä on se malli mikä lapsille tulee kotoa. Meidän pitää vanhempina opettaa lapsillemme se tärkeä periaate, että toisia pitää kunnioitaa ja antaa elää rauhassa. Myös niitä joista emme pidä tai joiden normit poikkeavat omistamme. "Kunnioitan toisten arvoja ja toivon heidän kunnioittavan minun arvoja"
Muuten kierrettä ei saada pysäytettyä.
Muistan kuinka aikanaan yksi luokkatoverini kiusasi julmasti meitä nuorempaa poikaa. Me monet tuon näimme, mutta emme muuta tehneet kuin pahoittelimme ja kehotimme häntä lopettamaan.
Muutaman kuukauden kulutua kuulin tämän kiusatun pojan syyllistyneen koulukiusaamiseen.
Oli kuulemma kiusannut itseään nuorempia. 

On se ilmoja pidellyt!

Sää on kaasukehän tila tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Tyypillisimmät säähän vaikuttavat tekijät ovat lämpötila, tuuli, pilvet, sateet ja lumen sataminen. Sään liikkeelle paneva energianlähde on Auringosta tuleva säteily, ja siihen vaikuttavat myös maanpinnan ominaisuudet kuten vuoristot ja vesistöt.

Kuivakka alku blogille?  Tuo on suora lainaus Wikipediasta ja kieltämättä äkkiä lukemalla vaikuttaa aika tylsälle aiheelle. Jokainen meistä silti tietää ettei sää ole lainkaan tylsä aihe. Mikään muu ei saa suomalaista harrastamaan small talkia yhtä paljon kuin sää ja ennenkaikkea sen vaihtelu. Kaksi toisilleen tuntematonta suomalaista voivat käyttää  tavatessaan pitkän tovin käyttää keskusteluun säästä. Muista aiheista ei yleensä kovin vapautuneesti puhuta tuntemattomien kanssa. 
 

Kölnissä puhkesi kesäkuussa ukkosmyrsky

Silloin kun sää on aikaan nähden poikkeava keskusteluun tulee aivan uusia sävyjä, sävyjä on silloin enemmän kuin on Tikkurilan värikartassa. Tämä kesä on ollut oikein oivallinen säästä käytäviin keskusteluihin. Viikonloppuna alkanut helle palautti monelle uskon kesään. Kesän alku on käytetty lähes kokonaan huonon sään kuvailuun. Kysymykseen "Miten loma?" vastataan tänä kesänä kuin jokaisena edellisenäkin kesänä : "No,ihan hyvin. Kelit olivat hyvät/huonot tms". Kysymykseen kuuluu vastata aina liittäen kommentin säästä mukaan. Huvittuneena olen itsestänikin pannut merkille, että liitän muiden tavoin vastaukseen loman sujumisesta kommentin loman aikana olleesta säästä. Asia joka on sinänsä  minun loman kannalta toisarvoinen. Lomani onnistumiseen sää ei paljoa vaikuta, mutta silti sitä kommentoin tottuneesti.

Miksi meille sää on niin merkittävä? Niin merkittävä, että talviselta etelän matkalta ei mahdollisena sadepäivänä oteta lainkaan kuvia tai sadepäivien määrää ei mielellään kerrota kysyjille matkan jälkeen. Johtuuko se siitä mitä luin joskus meteorologi Juha Förhin sääblogista "Suomi on kylmä maa jossa helle on harvinainen poikkeus". Niinhän se oikeasti on ja lieneekö siinä syy miksi me olemme niin kiinnostuneita säästä. Odotammeko siksi kesää vuodenvaihteesta lähtien toivoen jälleen kerran tulevan sellaisen lapsuuden intiaanikesän? En muuten usko kesien paljoa nykyisistä poikenneen lapsuudessakaan. Taitaa olla niin, että lapsi kokee asiat eritavoin ja kai se kuuluisa aika kultaa muistot omalla lehtikullallaan. 

Itse olen kokenut kovat hellejaksot lähinnä ahdistaviksi. Allekirjoitan kirjailija Juha Vuorisen ajatuksen  siitä kuinka Suomen ilmasto on siitä hyvä, että täällä voi pukeutumisella hallita omaa lämpötilaansa. Monissa kuumissa maissa ulkona on tukahduttavan kuuma ja pukeutumalla sitä ei kauheastti voi lievittää. Se ei ole kivaa. Singaporessa tämän kongreettisesti huomasin kun lomamatkan viimeisenä päivänä ajattelimme nauttia kylmät juomat rantabaarin aurinkoisella terassilla. Siitä ei tullut mitään vaan oli pakko paeta varjon alle ja alkaa nopeasti etsiä jostain ilmastoitua tilaa. 

Ei nyt kuitenkaan tuomita koko sääaihetta. On se saanut tuppisuu suomalaiset puhumaan ventovieraille ja jotkut blogin kirjoittajat kirjoittamaan siitä.

On se kuitenkin ilmoja pidellyt!