"Tämmöinen minä olen!"

Ensivaikutelman voi tehdä vain kerran. Tuttu sanonta luullakseni meille kaikille. Aika hyvin se paikkansa pitää. Olemme useasti epäreiluja sen suhteen kuinka paljon annamme sen millainen kuva meille syntyy ensimmäisellä kerralla vaikuttaa käsityksiimme myöhemmin. Ajattele vaikka ravintolaa josta saisit pilaantunutta ruokaa ja siksi sairastuisit. Tuskin menisit enään koskaan samaan ravintolaan. Tekisipä tuo ravintola mitä tahansa parannuksia mielessäsi olisi vain se ensimmäisen kokemuksen muisto.

Ihmissuhteiden alueella emme ehkä ole yhtä jyrkkiä. Riippuu paljon tilanteesta miten paljon annamme ensivaikutelman määritellä tulevaa suhtautumistamme kyseiseen henkilöön. Ajatellaan vaikka, että ensimmäisellä tapaamisella henkilö on juuri kolaroinut uuden autonsa. Ymmärrämme kuinka sellainen harmittaa ja siksi hyväksymme kiukkuisen käytöksen.

Ensivaikutelman etu on sentään se, että olemme tavanneet henkilön kenestä muodostamme käsityksen. Paljon huonompi vaihtoehto on sellainen jossa muodostamme käsityksen kuulopuheiden perusteella. Silloin riski on syyllistyä lietsomaan ennakkoluuloja.

Kukapa meistä ei olisi niihin törmännyt.

Itsestäni olen löytänyt piirteitä tästä. Suhtaudun erääseen etniseen vähemmistöön epäillen ja ennakkoluuloisesti siitä huolimatta etten ole koskaan kohdannut heissä mitään mihin käsitykseni perustuisi. Pikemminkin päinvastoin. Minulla on ollut heitä naapureina, koulukavereina ja asiakkaina enkä ole koskaan joutunut ongelmiin heidän kanssaan. En usko olevani ainoa joka sortuu samaan. Annamme toisten puheiden tai ennakkoluulojen ohjata itseämme.

Yhtenä syynä sellaiseen käytökseen on meissä kaikissa enemmän tai vähemmän asustava itsekkyys. Liian helposti kuvittelemme meidän olevan parempia tai ainakin sivistyneempiä kuin "ne toiset". Eräs jo edesmennyt tuttuvani sanoi sen näkyvän jo kieliopista. Persoonapronomithan kuuluvat "minä,sinä,hän..me,te,he". Minä ja me tulee ensimmäisenä. Eihän meistä kukaan uskalla ääneen sanoa olevansa muita parempi, mutta helposti niin ainakin alitajunnassa ajattelemme.

Omaa elämääni on leimannut lähes koko aikuisiän piirre joka välillä naurattaa ja välillä itkettää. En tiedä johtuuko se ensivaikutelmasta vai mistä, mutta minut yleensä ymmärretään väärin. Peiliin katsominen on varmasti auttaisi. Jos minä suhtaudun muihin ennakkoluuloisesti ja tuomitsevasti niin on hyväksyttävä se, että myös minuun voidaan suhtautua samoin. Aikoinaan innokkaasti yritin korjata minuun kohdistuvia väärinkäsityksiä, mutta nykyään harvemmin. Minut hyvin tuntevat tietävät mikä olen ja muiden mielipidettä en pysty muuttamaan. Se tilanne on vaan hyväksyttävä vaikkakin harmittaa. En nyt ihan "Karavaani kulkee ja koirat haukkuu" asenteella kulje, mutta sinnepäin.  Kai se ikäkin auttaa asiaa, osaa hieman varoa mitä sanoo ja tekee. Eihän sitä nyt halua ehdointahdoin lähellä olevia loukata sanoillaan tai teoillaan.

Joskus kyllä olen siihenkin sortunut...onneksi nykyisin harvemmin.

Tämmönen minä olen.

Ja olen pahoillani siitä.

Yksin mutta ei yksinäinen

Muistaako joku vielä ajan, kun yksin elävää, naimatonta naista kutsuttiin vanhaksi piiaksi? Tai aikaa jolloin vanhempiensa luona asuvaa, aikuista miestä kutsuttiin peräkammarin pojaksi? Noihin ilmauksiin liittyi selkeä viesti: yksin eläminen ei ollut toivottu eikä useinkaan haluttu elintapa.
Nyt ajat ovat muuttuneet. Kielenkäyttöön on vakiintunut translitteroitu sana "sinkku" millä kutsutaan jokaista ilman parisuhdetta elävää. Käytetäänpä jopa avioeron kokeneista hauskaa ilmausta "uusiosinkku". Noilla ilmauksilla koitetaan tehdä yksin elämisestä trendikästä ja jollakin tapaa haluttua. Televisiossa pyöri vuosikausia sarja joka oli suomeksi nimetty oikein nimellä "Sinkkuelämää". Sarjassa kuvattiin neljän parisuhteesta vapaan naisen elämää. Kuvaus ei ollut järin todenmukainen. Sarjan naiset elivät luksusluokan elämää ja työntekoa ei näytetty juuri koskaan.  No, sarjat ovat aina fiktiota,  mutta monelle syntyi tuon myötä käsite ja unelma jostain villistä ja vapaasta sinkkuelämästä.

Todellinen sinkkuelämä on aika toisenlainen. Harvalla on varaa viettää aikaa trendibaareissa, pukutua kalliisti ja käyttää Bruno Maglin kenkiä. Suurin osa yksineläjistä elää tavallista elämää, käy töissä ja miettii miten saa rahat riittämään. Villi ja vauhdikas sinkkuelämä on heille yhtä kaukana kuin tavalliselle autoilijalle on Kimi Räikkösen ajotaito.

Vaikka yksineläminen on nykyään yleistä ja jollakin tapaa arvostettua rohkenen väittää, että ne samat mielikuvat vanhasta piiasta ja peräkammarin pojista ovat olemassa edelleen taustalla. Ihminen joka elää yksin joutuu usein kohtaamaan utelun siitä onko hänellä joku tai osanoton siitä, että hänkin vielä jonkun löytää. Kommentoijat eivät välttämättä kysy lainkaan haluaako kyseinen henkilö itselleen kumppania. Eihän kukaan kysy naimisissa olevaltakaan, että oletkos aikonut erota ja sinä varmaan kaipaat sinkkuelämää.

Tuo oli hieman kärjistettyä, onhan miehen ja naisen avioliitto edelleen suurimmalle osalle luonnollinen ja haluttu olotila.  Ei ole siksi ihme, että niitä jotka eivät elä siinä joku hämmästelee. Vähän samalla tavalla kuin paria joka päättää olla hankkimatta lapsia. Moni ei usko sen olevan vapaaehtoisesti valittu tilanne.

Minua sen vuoksi aina huvittaa se kuinka sinkkuutta ylistetään, mutta silti televisio ja muut mediat pursuavat ohjelmia joissa koitetaan päästä siitä tilasta eroon. Parhaiten muistan ohjelman jossa kehä 3:n ulkopuolella olevat miehet etsivät itselleen morsianta.  Yhdessä jaksossa mies vei naiset pieneen kylpyammeeseen ja laittoi heille kylvyn maidosta ja hunajasta. Silloin tuntui, että olen nähnyt kaiken.

Muistatko muuten miten "Sinkkuelämää" sarja päättyi? Aivan, päätähti pääsi naimisiin. Se siis siitä sinkkuelämän ihailusta.

Ihmisiä on siis moneen junaan ja siksi olisi hyvä välillä pysähtyä miettimään, että on paljon ihmisiä joiden valintoja emme ymmärrä ja emme aina edes hyväksy. Eläminen ilman parisuhdetta voi olla joillekin ikävää todellisuutta, mutta toiselle vapaaehtoisesti valittu tapa elää. Varmistaudu siis ensin mitä mieltä henkilö itse on elämäntilanteestaan ennenkuin alat ylistää tai ottaa osaa hänen takiaan.
Twitterissä on aloiteltu hauskaa kampanjaa aiheesta. Hästägillä #arvostayksineläjää2015 on twiitattu monta kertaa ja kampanjan tavoite on nimensä mukaisesti tuoda arvostusta yksin eläville ja toisaalta antaa tukea niille joille se ei ole mieluinen olotila. Saa nähdä miten kampanja etenee, mutta ajatus on sinänsä hyvä. Toisen valintojen arvostaminen ei aina tarkoita, että on samaa mieltä eikä sitä, että hyväksyy toisen valinnan mutta ihmisen vapautta valita tulee aina kunnioittaa.

Kaikki yksinelävät eivät ole yksinäisiä eivätkä halua muuttaa tilaansa.
Toiset taas ovat ja haluavat muutosta.

Tunnet todennäköisesti molempia.

Oppia ikä kaikki!

Ollessani mukana jo viidettä vuosikymmentä leikissä jota myös elämäksi kutsutaan olen huomannut monia asioita,  tavannut niin erilaisia ihmisiä ja yllättynyt niin usein, että voin sanoa oppiineeni sen ettei koskaan voi sanoa olevansa täysin oppinut. Muistan ajan jolloin olin viisaimmillani ja sen myötä oikeasti luulin tietäväni kaiken ja ymmärtäväni asioiden todellisen laidan.

Olin silloin kuusitoista.

En usko olevani ainut joka luuli  kuusitoistavuotiaana elävänsä elämänsä viisainta aikaa. Enkä varmasti ole yksin tajunnut silloin olleensa väärässä. Elämä vaan meitä opettaa, välillä lempeästi ja välillä vähemmän lempeästi. 

Esimerkiksi mennessäni kuusitoistavuotiaana töihin silloiseen posti-ja telelaitokseen pääsin oppimaan aika nopeasti aikuisten maailmaa ja erityisesti työelämän kiemuroita. Se oli melko valaisevaa ja usein huvittavaakin. Muistan kuinka käytössäni ollut sormikumi (tärkeä työväline postinkantajalle) kului puhki ja kysyin työkavereilta mistä niitä voisi ostaa. He naurahtivat ja näyttivät paikan missä niitä olisi sanoen "Ei poika täällä sentään itse joudu työvälineitä ostamaan".

Muutama vuosi myöhemmin olin aviomies ja vajaan vuoden ikäisen pojan isä. Poikamme sairastui tautiin jota luulimme vatsataudiksi. Tauti ei helpottanut ja lopulta äitini kehotti viemään pojan lääkäriin. Pidin sitä turhana hössötyksenä, mutta lähdimme silti terveyskeskuksen päivystykseen. Siellä lääkäri tutki pojan ja tilasi ambulanssin. Poika vietiin pillit soiden sairaalaan jossa kirurgi sanoi, että poika leikataan heti kun leikkausali saadaan siivottua edellisen potilaan jäljiltä. Leikkaus meni hyvin, kysyin kirurgilta oliko tässä oikeasti kiire. Hän vastasi "Aamulla olisi ollut myöhäistä".

Se tapaus taas kasvatti minua. Sen jälkeen en ole haukkunut terveyskeskuksen lääkäreitä. Yksi heistä pelasti poikamme lähettäessään jatkohoitoon.

Vastaavia oppimisen kokemuksia löytynee jokaiselta. Olen huomannut omalla kohdalla sen piirteen, että aina vasta jälkeenpäin ymmärtää oppineensa jotain. Tilanteen ollessa akuutti sitä ei käsitä.

Kun vaan osaisimme aina ottaa opiksemme. Säilyisimme muutamalta murheelta.

Varmaa on silti ettemme koskaan ole oppineet kaikkea.

Sen tajutessa on jo pitkällä elämän suuressa oppimäärässä.

"Love Me Like You Never Did Before"

"Kyllä suomalainen suomalaisen tunnistaa" on sanonta jota käytetään kuvaamaan sitä kuinka meissä suomalaisissa on joku ominaispiirre josta meidät tunnistaa vaikka keskeltä Singaporen ihmisvilinää. Kyllä meissä jotain erityistä on koska etelän kävelykaduilla myyjät tunnistavat meidät suomalaisiksi jo kaukaa. Kuulematta sanaakaan puhettamme. Tehtiinhän siitä laulukin missä lauletaan "Myyjät huutelee suomeksi: Good price for you ja kohta vaimo kantaa kaulassaan feikkkikorua" Tosin tuossa lauseessa ei paljoa suomea ole.

Mikä se piirre mahtaa olla?

Olen miettinyt asiaa koska olen huomannut saman ilmiön. Tunnistan suomalaisen yleensä ennenkuin kuulen heidän puhuvan mitään. Onko se sitten ruumiinrakenne vai ihonväri , mutta jostain sen vaan huomaa. Muistan kuinka Kota Kinabalulla hotellimme uima-altaalla huomasin yhtenä päivänä pariskunnan joita epäilin heti suomalaisiksi. Puheen kuultua havaintoni vahvistui.

Joskus sattuu huvittavia tapauksiakin, kun tunnistaminen ei aina onnistukaan. Luin kerran tapauksesta jossa suomalainen mies oli tokaissut ranskalaisessa tavaratalossa kaverilleen suomeksi "Taitavat olla tytölle vähän liian isot" nähtyään nuoren naisen mallaillevan  rintaliivejä. Nainen oli kääntynyt ja sanonut lakonisesti suomeksi "Niin taitavat olla".

On minullekin sattunut lähes vastaavaa. Muistan kaksikin tapausta vuosien varrelta.

 Ensimmäinen on jo lähes 25:n vuoden takaa. Olimme matkalla Turkissa ja hotellimme aulassa näin ikäiseni tytön/naisen jota pidin ilman  muuta saksalaisena. Sanoin kaverilleni isoon ääneen"Varmasti tuo on saksalainen, onhan sillä nenäkin kuin Steffi Graffilla" Seuraavana päivänä samainen tyttö käveli minua rapuissa vastaan ja sanoi "Moi"

Toinen tapaus on muistaakseni vuodelta 2008. Olimme silloin Kanarialla, tarkemmin sanottuna Puerto Ricossa. Istuimme ravintolan pöydässä illallisella ja viereiseen pöytään tuli kaksi kaunista naista ja toverini kanssa puhuimme heistä kehuen heidän kauneuttaan luullen heidän olevan italiasta tms maasta. Aikamme kehuttuamme heitä toinen luki ruokalistaa ja sanoi "Täällä on näköjään sisäfilettäkin". Silloin ymmärsin mitä kysymys "Voiko nolouteen kuolla?" tarkoittaa.

Oli se tunnistettava piirre mikä tahansa niin meitä huonolla itsetunnolla varustettuja suomalaisia imartelee aina kun joku pitää meitä muina kuin suomalaisina. Minua tosin lähinnä huvitti, kun viime viikolla Italiassa minua luultiin puolalaiseksi.
Erehdyksen taisi aiheuttaa päälläni ollut Gdanskin Hard Rock Cafen paita.

Olen kuitenkin aika varma siitä, että parin viikon takainen erehdyksemme imartelee sen kohdetta.  Piipahdimme Helsingin Hard Rock Cafessa jossa esiintyi yllätykseksemme bändi joka lauloi hyvää englanninkielistä poppia. Juuri kun toverini sanoi minulle "Kyllä huomaa ettei tuo bändi ole Suomesta" laulaja aloitti spiikkaamaan seuraavaa biisiä.

Jessica Wolff sanoi "Seuraavaksi esitämme versiomme Yön Rakkaus on lumivalkoinen biisistä"

Selvällä suomella.

Ja biisi "Love Me Like You Never Did Before" lähti soimaan.

"Hulluja nuo roomalaiset"?

Kuulun siihen sukupolveen jolle lapsuuden lukemiston muodostivat kirjasarjat "Kolme etsivää", "Viisikko", "Seikkailu" sekä sarjakuvista Lucky Luke ja Asterix.
Noista viimeksimainittu on sellainen jota luen vieläkin. Viihdyttävyydestään huolimatta niissä oppi hieman historiaakin. Tarkemmin ajatellen Rene Goscinnyn ja Albert Uderzon tuotteet muokkasivat maailmankuvaani melko paljon ennenkuin aloitin matkustelun. Heiltä opin kuin britit ovat hienostuneita, korsikalaiset ylpeitä, belgialaiset rehvakoita. Kunnon stereotypiöitä siis. Yhden asian jonka heiltä oppi parhaiten oli se, että roomalaiset ovat hulluja. Johtuiko heidän näkemys huumorintajusta vai ranskalaisten luontaisesta asenteesta italialaisiin sitä en tiedä. Kyllähän he nauroivat sarjakuvissaan hienostuneille pariisilaisillekin.

Lähtiessäni tämän viikon maanantaina Roomaan olin siis hyvin valmistautunut kohtaamaan nuo "hullut roomalaiset". Saapuessani Leonardo da Vincin mukaan nimetylle lentokentälle totesin ettei kaupunki ainakaan lentokentän suhteen eroa muista. Samankaltainen totutun sekava lentokenttä se oli sekin. Tutut matkailijoilta rahaa jollakin  konstilla yrittävät tyypit olivat vastassa heti tuloaulassa. Jokainen vähänkin matkustanut tietää etteivät nuo hihasta repijät edullisinta palvelua tarjoa. Harvoin he kai varastavat tai huijaavat,  mutta palvelun hinta on korkea. Hetken etsittyämme löysimmekin näppärän bussifirman mikä vei meidät muutamalla eurolla Terminille, joka on siis Rooman päärautatieasema.

Hotellille kävellessä en vielä ollut oppinut paikallista tapaa ylittää tie jalankulkijana. Tapoja on pääasiassa kolme: odottaa valon vaihtumista vihreäksi,  ylittää tie jos ei autoja näy tai jos kyllästyy odottamaan valon vaihtumista vihreäksi lähtee vain ylittämään tietä. Noista viimeisin oli paljon käytetty ja melko toimiva. Piirre mikä italialaisissa on minua aina viehättänyt. He eivät ole niin kauhean tarkkoja säännöistä. Asiat tehdään kuten parhaaksi nähdään.

Kävelymatkan aikana kohti hotellia panin merkille Rooman piirteitä. Kaupunki on todella vanha ja tuntui myös, että uudemmatkin rakennukset tehdään näyttämään vanhoilta. Liikenne on kapeista kaduista ja suurista automääristä johtuen sekavaa. Pillit soi ja jarrut välillä vinkuu, mutta varsinaisia kolareita en nähnyt. Pysäköinti on kyllä jotain sellaista mitä en oppinut ymmärtämään. Maan tapa tuntuu olevan suurinpiirtein sellainen jossa auto jätetään joko parkkiruutuun tai sitten johonkin muualle,  esimerkiksi poikittain risteykseen.  Oli siellä kyllä pysäköintikieltoja kuin täälläkin, mutta ei siellä liene tapana sakottaa ketään.
Lohjan pysäköinninvalvontaan vinkki, että sinne voisi suunnata pienen iskun. Uskon, että muutamassa viikossa siellä saataisiin pysäköinti kuriin täkäläisellä tehokkuudella. Täällä sentään ei kukaan edes uskalla jättää autoa muualle kuin lailliselle paikalle.

Miten sitten se kuuluisa italialainen ruoka?  Joskus aikoinaan matkaopas valisti meitä siitä ettei italialaisten tapaa tehdä ruokaa parane arvostella. Jos 60 miljoonaa ihmistä keittää pastan näin tai paistaa pitsan noin niin he eivät voi olla väärässä. Tämä on totta. Uskallan silti sanoa sen ääneen, että parempaa pitsaa saan Lohjalla kuin siellä. Olkoonkin asia niin, että heillä on se aidon pitsan resepti. Niin heillä onkin, mutta ei silti siitä tarvitse pitää. Pasta oli maukasta ja heidän tapansa jättää se vähän puolikypsäksi on minulle mieleen. Ei sikäläinen ruokakulttuuri tietenkään pelkästään pitsasta ja pastasta koostu, mutta jos menet sinne ja ajattelet niiden olevan jotain ylimaallisia niin  saatat pettyä.

Monen mielestä Rooman paras pitsapaikka tarjosi tätä

Pastaa italialaisittain

Pitääkö nyt sitten paikkansa Obelixin lausahdus "Hulluja nuo roomalaiset"? Vastauksena käytän toisen kuvitteellisen hahmon, Forrest Gumpin äidin, ajatusta "Typeryys ihmisen tyhmentää". Roomalaiset ovat ihan yhtä hulluja kuin kälviäläiset, kiinalaiset tai lohjalaiset. Suuren kaupungin  asukkaat ovat aina hieman omanlaisiaan ja siihen yhdistettynä italialainen temperamentti niin syntyy tämänpäivän roomalainen.

Rooma on kaupunki johon suosittelen tutustumaan. Joitakin saattaa pelottaa siellä rehottava turistien ryöstäminen. Neljän päivän aikana en huomannut yhtään itseeni kohdistuvaa ryöstöyritystä. Normaalilla varovaisuudela pärjää kyllä hyvin. Ei kannata toimia kuten edessäni ruukaisessa metrossa seissyt nainen. Hän oli selin minuun avonainen käsilaukku selkäpuolellaan josta näkyi selvästi lompakko. Teki mieli ottaa se ja kysyä oliko neiti pudottanut sen.

Yhden ihmeellisen asian näin kymmeniä kertoja Roomassa.

Kaduilla myytiin sellaisia teleskooppi tyyppisiä tikkuja joissa oli kahva toisessa päässä ja toisessa teline puhelimelle. Mietin mitä ihmeitä ne olivat.

Asia selvisi.

Niiden avulla pystyi ottamaan paremmin selfien.

Se suloinen odotus

Hammaslääkärissä käyminen ei ole niitä elämän mukavimpia kokemuksia. Minua ainakin jo se puhdistusaineen tuoksu ällöttää. Istuminen odotushuoneessa on kokemuksena sellainen ettei sitä järin usein haluaisi toistaa. Olenkin aina tyytyväinen lääkärin sanoessa "Pidä nyt ainakin neljä vuotta taukoa ennen seuraavaa käyntiä. Turhaan täällä käyt terveitä hampaita näyttämässä"

Viimeinen työpäivä ennen lomaa on yleensä erityinen, varsinkin jos lomaan liittyy jotakin erityisen mukavaa. Esimerkiksi matka. Sellaisen työpäivän usein lopettaa hymyillen. Harva meistä hymyilee joka päivä töistä lähtiessään.

Yllä kuvailtiin kahta varsin erilaista tilannetta. Niitä kuitenkin yhdisti joku piirre.

Huomasitko mikä se oli?

Molemmissa oli kyse odottamisesta.

Odottamisesta erilaisia asioita ja erilaisella mielellä.

Joitakin asioita odotamme innokkaasti ja toisia asioita vähemmän innokkaasti. Odottaminen ei ole asia joka olisi aina miellyttävää tai aina ikävää. Yksi mikä on kyllä aina paikkansapitävä piirre odottamisesta on se, että odottavan aika on pitkä. Laulussakin lauletaan kuinka rakastaan odottavalla miehellä aika ei tahdo kulua, mutta rakkaansa kanssa ollessaan aika saapuu hänen mielestään siiven selkään. Siinä määrin, että mies jopa epäilee kaupunkinsa kellojen edistävän.

Tämä aihe tuli mieleeni, koska olen seuraavan viikon lomalla. Matkustan ikuiseen kaupunkiin eli Roomaan. Matkan odotuksessa siis olen. Se on odotusta jota voisi kuvailla hammaslääkärikäynnin vastakohdaksi. Miellyttävä sekä mukava odotus on tämä.

Usein kysytään "Mitä odotat matkalta?". En yleensä osaa vastata siihen kysymykseen, matkasta tietää vasta jälkeenpäin millainen se oli ja mitä siitä jäi mieleen. Odotus on jokatapauksessa aina yhtä innostunutta. Se ei lopu vaikka matkoja on takana enemmän kuin oli joskus ensimmäisten ulkomaanmatkojen aikoina.

Isin vauva lähdössä Kanarialle vuonna 2009

Roomasta tiedän sen mitä varmaan kaikki muutkin eli se on vanha ja kuuluisa kaupunki jossa historia on läsnä. Odotukset kohdistuvat lähinnä siihen että saan viettää aikaa poikani kanssa. Isin vauvan joka itseasiassa täyttää huomenna 21 vuotta. Hän on innokas historian tutkija ja uskon, että meidän matka kuluu paljolti historiallisiin kohteisiin tutustuen. Unohtamatta tietenkään erästä kuuluisaa ravintolaketjua, jonka nimen voisi kääntää vaikkapa "Kovan kallion kahvilaksi". Siellä poikani tilaa annoksen Nachoja ja tarjoilija varoittaa "Se on aika iso annos" ja poikani vastaa hymyillen "Tiedän". Sama keskustelu on nimittäin käyty jo ainakin Malesiassa ja Saksassa tänä vuonna.

Odotusta on siis täällä ilmassa. Tällä kertaa sitä miellyttävää sellaista.
Maanantai aamuna Turskan koneen pitäisi nousta kello 7.10 Helsinki-Vantaalta kohden Roomaa. Minä olen siellä koneessa.

Ja odotan perille pääsyä.

Mutta en sentään itke.

Sami, Valon lapsi

"Aurinkoa on helppo myydä" (juuri keksimäni sanonta jota saa vapaasti käyttää) lausahdus kuvaa hyvin sitä mikä meihin vetoaa. Vuodesta toiseen meille myydään matkoja aurinkoisilla kuvilla. Kuvissa aurinko paistaa ja juomat ovat kylmiä. Usein kuvaan liitetään nuori nainen bikineissä ja lopputuloksena Las Palmasin koneet ovat täynnä meitä joista lauletaan "mutsi ja faija otti loman kohti valoo" . Sivulauseena voin sanoa nyt ääneen sen totuuden mitä ei kukaan ole sanonut ääneen: Kanarialla ei oikeasti ole lämmintä ja sää on talvella varsin epävakainen. Oikeasti lämpöä ja aurinkoa saa lentämällä muutaman tunnin pidemmälle.

Palatakseni otsikkoon, minusta tuntuu, että kaipaan valoa keskimääräistä enemmän. En pidä hämärästä lainkaan. Kotonakin pidän kaikkia valoja päällä ja en ymmärrä ihmisiä jotka odottavat syksyä koska silloin saa polttaa kynttilöitä ja nauttia pimeydestä. Mitä ihmeen nauttimista on pimeydessä?
Miksi olen tälläinen?  Yksi tarjosi syyksi vuodenaikaa jolloin olen syntynyt. Olen nimittäin syntynyt huhtikuun alussa. Silloin oli käynnissä jääkiekon mm-kisat ja isäni vei äitini hyvissä ajoin sairaalaan jotta ehtisi kotiin ennen Suomen ottelua. Silloin ei ollut isien tapana mennä mukaan synnytyksiin pyörtyilemään ja kertomaan jälkeenpäin kuinka hieno ja herkkä hetki se oli. Oikeasti synnytys on aikaa raakaa touhua, mutta itsekin kyllä itkin kun pidin poikaani ensimmäisen kerran sylissä. Minäkin vaikka olen kova ja karski kaveri joka kampaa hiukset kyljyksellä.

Nyt eksyin aiheesta, mutta epäilen tuon huhtikuun vaikuttaneen valonkaipuuseeni. Enhän nähnyt pimeää elämäni ensimmäisinä kuukausina juuri lainkaan. Sen valossa on helppo ymmärtää miksei minusta ole mihinkään romanttisiin kynttiläillallisiin, pikemminkin kirkkailla halogeeneilla valaistuun päivälliseen. Siinä on myös syy siihen miksi innostun niin paljon joka kerta kun lentokone aloittaa lähtökiihdytyksen Helsinki-Vantaalla. Silloin tietää, että muutaman tunnin kuluttua olen jossain missä aurinko paistaa.

Tuskin olen ainoa jolle valo on näin tärkeä. Valolla yleensä kuvataan jotain hyvää tai edistystä. "Valaise vähän" sanotaan kun ei ymmärretä jotain. Toisaalta sanotaan "Olen ihan pimennossa" kun tuntuu, että kaipaisi lisää tietoa. Edesmennyt Kari Tapio lauloi "Valaise tie". En muuten tiedä oliko tuon laulun sanoittaja plagioinut Psalmin kirjoittajaa joka kirjoitti Jumalan Sanan olevan "Valo tielleni".

Mene ja tiedä, mutta kaikki me kaipaamme valoa, oli se sitten kirjaimellista tai kuvaannollista.

Kirjaimellista valoa on helppo löytää. Se on keskellä kaamostakin muutaman klikkauksen päässä. Sen jälkeen alkaa matka kohti valoa.

Bloggarin poika näki valon Kanarialla

Ja muistakaa sitten miehet se tärkein asia matkalla valoon.

 Sandaaleihin ei laiteta sukkia.

Ei ihan oikeasti laiteta.

Voiko bloggari muuttaa maailmaa?

Tällä viikolla bloggaaminen on ollut näkyvästi esillä maailman medioissa. Nuori Malala Yousafzai sai Nobelin rauhanpalkinnon.  Hänestä epäilemättä jokainen on jo kuullut, mutta kertauksena kerron silti että hän on pakistanilainen bloggaaja. Maailmankuuluksi hänet teki englantilaismediaan kirjoittamanansa blogi jota hän alkoi kirjoittaa 13-vuotiaana urdunkielellä BBC:lle ja siitä seurannut murhayritys. Heikosta kielitaidostani johtuen en ole hänen tekstejään lukenut, mutta uskon hänen kirjoittavan hyvin. Tuskin BBC: lle pääsee kirjoittamaan kuka tahansa vaikka olisit söpö tyttö Talebanin varjosta.

Ei taida hänenkään teksti maailmaa paljoa muuttaa. Suuri yleisö muistaa hänestä ensimmäisenä murhayrityksen ja sen kuinka hän ei halunnut keskeyttää kemian tuntiaan kuultuaan voitostaan. Perin harva on lukenut siitä mitä hän kirjoittaa.  Media nostaa niistä osan otsikoihin ja jonkun mielikuvan sen perusteella voi tehdä.

Suurin osa bloggareista tai kolumnisteista kirjoittaa  kuitenkin vähän mitä mieleen tulee ja aiheista jotka ovat heille tärkeitä, mutta muille eivät niin tärkeitä.

Yksi suomalainen kolumnisti, varsin menestynyt sellainen, saa jokaiseen kolumniinsa mahdutettua vähintään aiheet: ihana tyttöystäväni ja intiaanihiukset. Toinen yhtä tunnettu kolumnisti käsittelee lähes aina Suomen ongelmia ja löytää niihin syyllisen tai ainakin pahentajan "päivystävistä dosenteista" tai "kauppakamarinulikoista". 

Heilläkään ei liene tavoitteena muuttaa maailmaa. En uskoisi sen edes onnistuvan kirjoittamalla 3000 €:n käsilaukusta tai suomalaisen leivän huonosta mausta. 

Tuskin näillä nykyisin suosituilla vloggaajillakaan ole tarkoitus maailmaa muuttavan. Kansoja ei paljoa yhdistetä vaikka miljoonat katsovat kuinka puhut eri maiden tyylillä siansaksaa videolla. Vaikea silti heitä on arvostella tai väheksyä. He tavoittelevat vain sitä mitä nuoret ovat aina tavoitelleet eli suosiota ja oman paikan löytämistä. Osa heistä sen saavuttaa ja saa vielä maallista mammonaakin.

Tietenkään viihdevlogin pitäjää ei voi verrata Nobelin rauhanpalkinnon saajaan eikä se ole tarkoituskaan. Kyseessä on ns.eri tuotteet. Toinen tavoittelee maailman muuttamista ja toinen haluaa viihdyttää ihmisiä. 

Maailma ei kynällä tai näppäimistöllä kuitenkaan muutu täydelliseksi.

Ei edes Malala Yousafzain näppäimistöllä. 

Valinnoista

Tänä aamuna käydessäni kaupassa jouduin taas vaikean paikan eteen. Kylpyhuoneeseen tarvitsin käsisaippuaa. Asia mikä ei ole minulle mitenkään helppo. Joku saattaisi luulla ettei siinä nyt mitään vaikeutta voi olla. Siitä vain hyllyn ääreen ja purkki mukaan. Minulle asia ei ole noin yksinkertainen ja tiesin sen jo kauppaan mennessä. Minulle tuottaa joka kerta suunnatonta vaikeutta valita minkä saippuan otan. Pohdin montaa eri kysymystä: Mikä on halvin? Onko se myös litrahinnaltaan edullisin? Entä kannattaako ostaa iso pullo, joka kyllä riittää pitkään, vai ostaa pieni ja sievä pullo? Tähän kuluu aikaa.

Samankaltainen dilemma minulla on aina hammastahnaa ostaessa. Pohdinta hyllyn äärellä kestää yleensä hyvän tovin. Haaveilen aina niistä hienoista erikoishammastahnoista joilla on komealta kalskahtavat nimet. On jopa erikseen miehille suunnattua hammastahnaa. Se lienee samaa tavaraa, mutta putkilo on vaan musta ja siinä lukee "Men". Viimeksi päädyin aika villiin valintaan. Ostin jotain hienoa erikoistahnaa mikä maksoikin yli kolme euroa.

Toisaalta autoa vaihtaessa en koskaan mieti hetkeäkään minkä auton ostan. Valinta on aina perus Toyota.  Muita merkkejä en edes vilkaise.

Miksi jonkun parin euron tuotteita pitää pohtia, mutta autoa ei?

Se on kysymys johon en osaa vastata. Omalta kohdaltani vaan tiedän asian noin olevan. Naurettavaa ja typerää, sen myönnän, mutta silti minulle totta.

Meillä ihmisillä on tapana pitää omia valintojamme oikeina sekä perusteltuina, mutta onhan asia oikeasti niin , että meillä kaikilla on omituisuutemme.
Yhteiselomme sujuisi paremmin mikäli sen myöntäisimme. Vanha viisaus sanoo, että pitää osaa nauraa itselleen. Jos me jokainen osaisimme nauraa itsellemme emme nauraisi sille oudolle naapurille joka harrastaa vanhojen tulitikkurasioiden keräilyä.

Tai emme nauraisi sille oudolle tyypille joka lukee tuntitolkulla saippuapullojen hintoja.

Päädyin muuten ostamaan limen ja korianderin tuoksuista saippuaa.(kuvassa)
Ja nauroin onaa mahdottomuuttani.

Lohja by night?

Pari viikkoa sitten kaverini oli palaamassa iltavuorostaan kotiin perjantai-iltana ja matkalta soitti minulle. Hän ehdotti , että lähtisimme johonkin lohjalaiseen baariin istumaan iltaa. Vastasin etten olisi lähdössä, koska en etsi naisseuraa enkä välitä tanssimisesta. "Voihan sinne baariin lähteä vaan höpöttämään" hän vastasi.
Emme lähteneet baariin, mutta nuo hänen sanansa saivat minut pohtimaan asiaa enemmänkin.
Monet teistä lukijoista tietänevät, että ajan aika ajoin taksia täällä Lohjalla ja siksi on muotoutunut jonkinlainen käsitys täkäläisestä yöelämästä. Ja ennenkuin joku nousee takajaloilleen niin tiedän kyllä etteivät ihmiset lähde baareihin vain nais/miesseuraa hakeakseen tai tanssimaan. Minusta vaan ns.suuren yleisön käsitys asiasta on vähän tuon kaltainen. Sehän ei ole totta, monet menevät niihin vain aikaa viettämään ja tapaamaan ystäviään.

Taantuman aikana puhutaan paljon elvyttämisestä ja hyvä keino puhaltaa henkeä talouteen on käyttää sitä suomalaisiin palveluihin. Niitähän ovat juuri ravintolat, baarit ja taksit .... muutama esimerkki siis.

Meillä Lohjalla on monia hyviä ravintoloita jotka ovat vajaakäytöllä alkuillasta, siis jostakin kello 19-23 välisellä ajalla. Eikö tätä aikaa voisi mitenkään hyödyntää? Viisasten kiveä ei minullakaan ole. Luulen samaa dilemmaa jokaisen ravintoloitsijan miettivän. Maailmalla olen monesti huomannut iltaelämän jakautuvan selkeämmin kahteen eri osaan: alkuillasta perheet ja porukat käyvät syömässä ja nauttimassa pari drinkkiä ja myöhäisiltaan juhlia jatkamaan jää tai tulee eri joukko.

 Meiltä Lohjalta osittain puuttuu tämänkaltainen jako. Ei tietenkään kokonaan puutu. Jos haluamme Lohjalla olevan monipuolista ravintolatarjontaa niitä palveluita täytyy jonkun käyttää. Jos lohjalaiset perheet käyttäisivät osan rahoistaan vaikka menemällä yhdessä jonkun toisen perheen kanssa syömään lohjalaiseen ravintolaan yhtenä iltana kuukaudessa lyötäisiin monta kärpästä yhdellä iskulla. Perheet viettäisivät aikaa yhdessä. Lapset oppisivat miten toimitaan ravintolassa ja näkisivät vanhemmiltaan mallia miten alkoholia käytetään hillitysti nauttien sitä ruuan kera. Tai näkisivät miten miten sitä ei aina tarvitse nauttia. Lohjalaiset taksit ja ravintolat saisivat asiakkaita (tuossa taksi kohdassa oli vähän oma lehmä ojassa).

Vaikeita kysymyksiä nuo ovat ja en väitä tietäväni niihin ratkaisua.

Unelmani on silti se, että Lohjalta löytyisi illaksi ohjelmaa monenlaisiin mieltymyksiin. Onko se sitten komediateatteria, lauluesityksiä, visailuja, koko perheen karaokea, runonlausuntaa vai mitä?

Oli se mitä tahansa niin yksi asia on varma:
Ilman maksavia asiakkaita se ei kauaa jatku.

Kysymys siksi kuuluu: Olenko valmis maksamaan siitä mitä haluan?
Ilmaiseksi kun ei yleensä mitään saa.

Mikä on oikeasti arvokasta?

"Sari Sairaanhoitaja" oli muutama vuosi sitten erään puolueen vaalislogan. Muistaakseni sillä koitettiin lisätä huomiota terveydenhoitohenkilöstön työn tärkeydelle. Sen enempää politiikkaa pohtimatta voin asiaa silti hieman miettiä. Onko sairaanhoitajan työ arvokkaampaa kuin vaikka pyöreää palloa hyvin potkievien ammatti? Tai arvokkaampaa kuin ihmisiä nyrkeillään lyövän työ?
Myönnän kysymysten olevan provokatiivisia, mutta ajatukseni on siinä pohdinnassa mitä oikeasti arvostetaan.

Niille jotka pelaavat jalkapalloa hyvin maksetaan valtavia palkkoja. Maailman halutuin työpaikka tällä hetkellä on jalkapallojoukkue FC Barcelonan keskikentän ns.kymppipaikka. Maailman parhaiten palkattu urheilija on tällä hetkellä nyrkkeilijä. Siis ihminen joka tappelee työkseen.

Miksi näin on? Englanninkielessä on sanonta joka alkaa "Money talks and...". Sanonta jonka voisi vapaasti suomentaa "Aivan sama,raha ratkaisee".
Kaikessa raadollisuudessaan totuus on kylmä. Ihmisten viihdyttäminen on se suuri asia jossa liikkuvat suurimmat rahat. Siihen liittyvästä työstä maksetaan siksi suurimmat palkkiot.

Olenko itse sitten jotenkin erilainen, koska aiheesta kirjoitan? En juuri. Yhtälailla minä olen elämäni aikana maksanut monta kertaa siitä, että näkisin urheilijoita tekemässä työtään. Yhtälailla olen monta kertaa etsinyt YouTubesta sen kuuluisan ilmaveivin ja hymyillyt selostajan "Taivas varjele! Mitä sieltä tulee" huudolle. Yhtälailla olen sen kuuluisan ilmaveivin tekijää häirinnyt lentokentällä ja pyytänyt yhteiskuvaan poikani kanssa.

En ole koskaan pyytänyt ketään sairaanhoitajaa yhteiskuvaan poikani kanssa.

Me vaan olemme tämmöisiä. Keskustelin tästä aihesta erään nimeltä mainitsettoman työkaverini kanssa, nuori kiihkeä mies, itsekin urheilija. Hän oli vieraillut Englannissa muistaakseni Evertonin pelissä ja selitti sitä kuinka täällä ei aina ymmärretä miten isosta lajista on kysymys. Kymmeniätuhansia ihmisiä saapuu joka kerta katsomaan ottelua, fanitavaran myynti käy kuumana, lähialueen baarit ja ravintolat täyttyvät jo ennen ottelua....se kaikki selittää miksi tuon lajin osaajille maksetaan niin valtavia korvauksia.

Urheilun ympärillä on niin valtava koneisto joka tekee kaikkensa tuotteensa eteen. En kiistä etteikö hyvän ottelun näkeminen ole viihdyttävää, mutta on hyvä silti muistaa ja ymmärtää ettei viihde ole elämän arvokkain asia.

Parempi on urheilun seuraamisen sijasta välillä laittaa verkkarit jalkaan ja lähteä vaikka kirpeään syysilmaan kävelylle.
Sen jälkeen jaksaa katsoa illan ottelun. 

Nokka tukossa?

Syksyllä sateitten alettua ja ihmisten palattua töihin, kouluihin ja päiväkoteihin alkaa yleensä flunssakausi. Minullekin tauti tuli joten päätin käyttää sitä kirjoitukseni aiheena. Sairaana sohvalla istuessa kun alkaa aika tulla pitkäksi.

Flunssahan on sairaus joka on jokaiselle tuttu. Niin tuttu, että minua aina huvittaa terveydenhoitajan ohjeet joita he antavat kuin pikkulapselle. "Lepää, juo paljon ja ota jotain särkylääkettä. Mikäli oireet pahenevat varaa aika lääkärille". Hyväähän he tarkoittavat, mutta noiden ohjeiden pitäisi olla aika itsestäänselvyyksiä.

Joka tapauksessa sairastaminen näin muutamankin päivän on harmittavaa. Tulee jotenkin kurja olo. Eikä asiaa yhtään helpota se, että varsinkin naispuoliset tutut aina pilkkaavat meitä miehiä. "Pieni flunssa ja mies tekee kuolemaa!  Minä sentään siivosin talon, hoidin koliikkivauvaa ja pelastin maailman tuholta neljänkymmenen asteen kuumeessa!"

Tätä asiaa on oikein tutkittu ja nyt se on totta: miehet kärsivät flunssan oireista enemmän koska meillä on isommat aivot. Koin suurta iloa löytäessäni tuon uutisen. Ajattelin, että vihdoinkin asia tunnustetaan. Minulle tuli heti mieleen Jannan laulun sanat:"Hullu sä et ole, joskus sitä vaan romahtaa". Miesten flunssaoireet eivät siis ole luulotautia vaan vakavassa tutkimuksessa todettuja tosiasioita.

Luulen kyllä, että mahdolliset naispuoliset lukijat tässä vaiheessa alkavat pohtimaan, että mitenköhän kipeä tuo kirjoittaja oikeasti on. Teksti alkaa vaikuttamaan kuumehoureiselta. Voin vakuuttaa kirjoittavani aivan täydessä siulun ja ruumiin voimissa.

Oli niin tai näin niin arkinen flunssakin voi todistaa kuinka erilaisia me miehet ja naiset olemme.

Jos nainen siis elät parisuhteessa miehen kanssa ja hänelle puhkeaa flunssa jonka johdosta hän vaipuu tekemään kuolemaa sohvalle niin moittimisen sijasta suosittelen toisenlaista toimintatapaa.

Vie hänelle peitto ja lämmintä juotavaa.

Sano hänelle : "Kulta, tiedän sinun tuskasi mitkä johtuvat isoista aivoistasi"

Nimittäin nyt sitä kuuluisaa hoivaviettiä tarvitaan!

KVG

Suomenkieleen tulee jatkuvasti uusia sanoja. Ilmiötä kutsutaan kielen kehittymiseksi. Esimerkkejä meidän aikajamme tulleista sanoista on vaikka kuinka ja paljon. Kuinka moni 80-luvulla olisi tunnistanut sanat "postaus", "hakukone" tai "älypuhelin"? Toisaalta monien sanojen merkitys on laajentunut. Jos olisit sanonut kymmenen vuotta sitten tabletin olevan pöydällä se olisi ymmärretty tarkoittavan joko lautasenalustaa tai pilleriä.
Yksi esimerkki näistä uusista ilmaisuista on "googlettaa". Verbi josta on tullut arkikielinen ilmaus tietojen hankkimiseen internetistä. Kukapa meistä ei lähestulkoon päivittäin googleta jotain.
Kuinka paljon maailma on muuttunutkaan sen takia! Enää ei tarvitse väitellä siitä minä vuonna Eiffelin torni rakennettiin tai siitä onko "Allerginen" yksi seitsemästä kääpiöstä. Vastaus on yhtä lähellä kuin lähin puhelin ja hetkessä kysymykseen on vastattu. Kukaan ei voi päteä tiedoillaan koska faktat voi tarkastaa hetkessä. Pääsin tätä kesällä matkallamme Saksaan todistamaan.  Kerroin autoseurueellemme kuinka hassu on suomenkielen sana ananas. Missään muussa kielessä ei käytetä edes samantapaista sanaa kyseisestä hedelmästä. Hetken meni hyvin kunnes takapenkiltä kuului "Ei, kyllä saksan kielessä käytetään samaa sanaa". Arvatkaa mistä vastaus oli etsitty?
Kukaan ei kiellä kuinka näppärää tietojen etsiminen on nykyään ja sitä kuinka paljon tietoa on tarjolla. Omat vaaransa tähän liittyvät. Tiedon julkaiseminen on helppoa ja helppous tekee siitä haavoittuvaa.  Siitä pitääkö tieto paikkansa ei helposti saakaan selvää. Usein tiedon julkaisijasta voi jotain päätellä tai se osoittaa mistä näkökulmasta asiaa esitetään. Kerran tutustuin natsilääkäri Mengeleä käsitteleviin nettisivuihin. Hyvin huomasi mikä ero tulee tietoihin ja sen tulkintaan sen mukaan kenen sivuilla vierailee. Toisilla sivuilla hänet esitettiin lähes hyväntekijäksi ja lääketieteen uudistajaksi ja toisilla sairaaksi kiduttajaksi.
Tämän tapaista tiedotusta lukiessa asiaa huonosti tunteva on melkoisen eksyksissä mihin uskoo ja mikä on totta. Helposti teemme silloin päätelmän, että totuus on jossain puolivälissä. Onko se? Sitä ei voi tietää ja se on internetistä löytyvän tiedon suurin pulma.
Huvittuneena joskus olen miettinyt kuinka joissain maissa taistellaan sananvapauden ja vapaan tiedonkulun puolesta. Ja mitä me täällä teemme? Olemme luovuttaneet valinnan siitä mitä tietoa saamme isolle yhtiölle joka päättää mikä sivusto vastaa parhaiten kysymykseemme "Miten teen täydellisen juustokakun?"

 Mutta eihän noita voi verrata?

Eihän?

Ps. Se sivu on www.keksihylly.fi/Juustokakut

Kohta minäkin olen villi ja vapaa...

Sanapari "Villi ja vapaa" tuo monen mieleen positiivisia mielikuvia. Onhan vapaus sellainen asia mitä me kaikki haluamme. Nykyihmisiä kammoksuttaa ajatus siitä, että joku kahlitsisi heitä. Oli sitten kyseessä kirjaimellinen tai kuvaannollinen vangitseminen. Toisaalta emme me kukaan täysin vapaita ole, ani harva meistä pystyy tekemään ja olemaan juuri niinkuin haluaa. Viimeistään viranomaiset tai luonnonlait meitä ohjaavat ja estävät tekemästä ihan mitä haluamme.

Ihmisten vapauden kaipuu on johtanut moniin erilaisiin seuraamuksiin joita en nyt tässä ala laajemmin pohtimaan.  Keskityn blogini hengessä matkailuun.
Ihmisillä on aina ollut halu lentää. Olla vapaa kuin taivaan lintu. Olet epäilemättä nähnyt vanhoja filminpätkiä varhaisista lentokoneen testaamisista. Nyky koneisiin verrattuna ne olivat aika koomisia, mutta syy niiden tekemiseen oli se sama tuttu: haluttiin olla vapaita ja liitää lintujen lailla.

Nykyään lentokoneeseen meno ei kauheaa vapauden tunnetta anna. Itse sitä ei saa ohjata, eikä edes päättää mihin se lentää. Perin harvalla on mahdollista tilata yksityiskonetta viemään itseään mihin  haluaa. Olen epäilemättä viimeisen kymmenen vuoden aikana kuljettanut satoja ihmisiä lentokentälle ja vain kerran asiakas sanoi minulle, kun varoittelin ruuhkaisesta liikenteestä ja kyselin koska heidän kone lähtee,  että kone lähtee silloin kun he ovat siellä. Heillä oli käytössään yksityiskone.
Vapauden kaipuu meillä silti on ja jonkinlainen halu rikkoa rajoja. Joskus se oli mahdollisuus lentää lintujen lailla ja nykyään se merkitsee monelle matkailijalle sitä, että he valitsevat itse kohteensa, matkansa pituuden ja mitä perillä tekevät. Ohjatussa ryhmässä oleminen ahdistaa heitä.

Itse kuulun tuohon matkailija joukkoon.  Haluan tehdä itse matkaani koskevat järjestelyt ja välttää ryhmän mukana kulkemista. Onko se sitten vapauden kaipuuta vai vaan sitä etten siedä jonottamista mitä seuramatkoilla väkisin joutuu kohtaamaan.  En tiedä.

Aika ajoin on kuitenkin hyvä tehdä jotain mikä saa meissä edes hetkeksi tunteen villeydestä ja vapaudesta.  Niin minäkin tein tänä aamuna eikä se vaatinut edes matkaa toiseen maahan.

Menin paikalliseen K-Supermarkettiin ja ostin Iltalehden.
Yleensä ostan sen joka lauantai S-Marketista.
Ehkä minäkin olen nyt villi ja vapaa.

Matkailukaupunki Lohja?

Ensimmäisen kerran kirjoitan matkailublogiini Lohjan matkailusta.  Syynä on osittain se klassinen "Miksi lähteä merta edemmäs kalaan?" kysymys ja osittain se, että aihe kiinnostaa minua lohjalaisena.
Matkailuhan on käsitteenä erittäin laaja ja sen myötä myös matkailua harrastavat ihmiset ovat kovin erilaisia. Joistakin kohteista tulee massaturismin keskuksia. Syyt mitkä saavat matkailijat massoittain johonkin vaihtelevat. Tunnetuimpia syitä meille pohjolan perukoilla asuville ovat lämpö ja valo. Niiden perässä talvisin sadat lentokoneet kuljettavat meitä etelän tai idän lämpöön. Muita syitä mitkä tekevät joistakin kohteista massoille mieluisia ovat nähtävyydet. Siksi esimerkiksi Pariisi, Lontoo, New York jne vetävät kymmeniä miljoonia matkailijoita puoleensa.
Myös harrastusmahdollisuudet tekevät joskus kohteesta suositun.  Näistä kohteista tunnetuimpia lienevät Alpit,  Egyptin sukelluskohteet tai muut vastaavat.
Entä sitten tämä meille lohjalaisille rakas Lohja? Onko tästä ainesta massaturismin kohteeksi?
Suoraan sanottuna ei ole. Kivenhakkaajan patsaalla on vaikea kilpailla Vapaudenpatsaalle tai Aurlahdella koittaa päihittää Riviera. Lohjan museo ei myöskän koskaan kilpaile kävijöistä British Museumin kanssa.
Nyt osa teistä lukijoista alkaa jo ärsyyntyä. "Miksi tuo vatvoo aivan itsestäänselvyyksiä?"
Siksi, että minusta Lohjan matkailussa on huomiotava se totuus, että tehdään mitä tahansa tänne ei saada paljoakaan turisteja. Siis tarkoitan sellaisia matkailijoita joilla ei ole mitään muuta sidettä Lohjaan. Kesäasukkaita täällä tietysti on ja tulee olemaan, kiitos kauniin järvemme.
Lohja kilpailee siis hyvin pienistä matkailija

Käpy Mäntynummessa

määristä. Meidän kilpailijoita ovat toiset saman tyyliset ja samalla etäisyydellä Helsingistä sijaitsevat kaupungit. Ensimmäisen kerran Suomeen tuleva turisti ei valitse Lohjaa kohteeksi vaan pysyttelee Helsingissä tai Lapissa. Lohjan valitseva on todennäköisesti vieraillut usein Suomessa ja haluaa tällä vierailulla nähdä jotain uutta. Näissä matkailijoissa on se potentiaali johon kannattaa panostaa.
Miten se onnistuu? Nykyaikainen turisti käyttää nettiä. Sieltä hän etsii tietonsa. Enemmän matkaillut myös osaa suodattaa etsimäänsä tietoa,  joten heille on turha valehdella tai liioitella. Tämä on asia mihin täällä pitäisi panostaa enemmän. Jonkin verran perehdyin esimerkiksi visitlohja.fi sivustoon ja sen myötä lohjalaisten palveluntarjoajien sivustoihin. Yksi asia mihin kiinnitin huomion oli varsin vaatimaton englannin kielellä oleva informaatio. Kuitenkin tiedän, että jokaisessa täkäläisessä ravintolassa ja majapaikassa saa palvelua englanniksi. Sen asian pitäisi vaan näkyä sivuilta.  Kehotan siksi yrityksiä täällä lisäämään edes jonkinlaisen osion englanniksi sivuilleen.  Nykyaikainen matkailija on laiska. Jollei hän saa tarvitsemaansa tietoa nopeasti hän valitsee toisen kohteen.
Myös visitlohja.fi sivulle tulisi lisätä selkeä ohjeistus kuinka tänne pääsee Helsigistä ja lentokentältä.
En väitä, että tällä tavalla tänne olennaisesti enemmän vieraita saadaan, mutta tuollaisella pienellä panostuksella se ainakin mahdollistuu.
Massaturismin keskukseksi Lohjasta ei ole, mutta kyllä hieno kaupunkimme muutaman matkailijan ansaitsee.

Ps. Lopuksi aivan villi idea: entä jos Tytyrin kaivokseen rakennettaisiin Koneen avustuksella "Maailman matalin näköalatasanne" ? Villi idea, mutta kaikkea voi pohtia.

Mummoista....

Ei taida olla mummonmökki

Elämäni aikana olen varsin usein hämmästynyt.  Useinmiten syynä on se, että ihmisten edesottamuksia tarkkaillessa heistä oppii jänniä piirteitä. Se ei sinällään ole mitään muuta kuin sitä ihmiselon ihanaa erilaisuutta. Ilman meidän jokaisen suloisia omituisuuksia tämä elämäksi kutsuttu leikki olisi aika tylsää.
Yksi asia josta olen jo vuosia,  ellen jopa vuosikymmeniä,  jaksanut hämmästyä on mummot.
Tämä saattaa kuullostaa vähän oudolta. Mikä nyt mummoissa hämmästyttää?
Kerron pari tapausta elämäni varrelta. Ensimmäinen tapahtui noin kaksikymmentä vuotta sitten. Poikani oli silloin reilun vuoden ikäinen ja olimme lähdössä perheemme kanssa Ruotsiin laivalla. Äitini, siis poikani isoäiti, pyysi tuomaan itselleen hajuvettä laivalta. Leikkisästi kysyin, että minkälaista toisimme. Ehdotin tuovani jotakin mummolle sopivaa. Hän sanoi heti "Ei mitään mummojen hajuvettä!". En kyllä vieläkään tiedä millaista on "mummohajuvesi". Oli mitä oli niin sellaista ei nippanappa nelikymppinen äitini halunnut.
Toinen tapaus liittyy erääseen ystävääni. Hän on oikein nuorekas ja kaunis rouva sekä isoäiti. Leikkisästi tervehdin häntä aina tavatessamme "Hei Mummo!" Joka kerta hän hymyilee ja nauraa tervehdykselleni, mutta kerran hän lisäsi :"Kaikkeni teen etten näyttäisi mummolta, mutta on hyvä Sami kun aina siitä muistutat"

Nämä tapaukset ovat esimerkkejä siitä kuinka minusta naisille isoäitiys on hieman kaksiteräinen miekka. Jokainen nainen on ylpeä siitä, että heillä on lapsenlapsia mutta silti he kavahtavat ajatusta siitä, että he näyttäisivät mummoilta.
Mistä se johtuu? Joku viisaampi voisi siitä kirjoittaa vaikka kirjan ellei ole jo kirjoittanut, mutta minusta suurin syy on entistä enemmän ulkonäköä korostava ympäristö. Luin joskus kuinka esimerkiksi Japanissa naisten vaihdevuosien oireet ovat lievempiä kuin länsimaissa.  Syyksi epäiltiin sikäläiseen kulttuuriin liittyvää iän arvostamista. Ehkä täälläkin asuvien olisi hyvä ymmärtää ettei kauneus ole itseisarvo. Mummot, ovatpa he nuorekkaita tai eivät, ovat ihania. Lähes meille kaikille sana "Mummu" (tai joku

muu isoäitiä) tarkoittava sana tuo mieleen positiivisia ajatuksia.
Onhan "mummu" yksi suomenkielen kauneimpia sanoja.

Lentopelosta

Tämän viikon aikana tuhansissa kirjoituksissa ja kolumneissa on pohdittu Ukrainan järkyttävää lentoturmaa. Vielä kun viikkoon mahtui kaksi muutakin vakavaa lentoturmaa niin moni epäilemättä pohtii miten uskaltaa enää nousta lentokoneeseen. Lentäminen on jo ilman turmia monelle pelottavaa. Asia jota en ole koskaan oikein ymmärtänyt vaikka tunnen ihmisiä joille jokainen lentomatka on enemmän tai vähemmän koettelevaa. Itse en koskaan ole pelännyt lentämistä. Olen joskus kirjoittanutkin juuri lentokoneen lähtökiihdytyksen olevan matkan parasta osaa.
Lentopelkoon ei ole järkeviä syitä. Myös lentämistä pelkäävät tietävät tosiasiat, sen että matka lentokentälle on tilastojen mukaan paljon vaarallisempi kuin varsinainen lentomatka ja sen, että lentäminen on tilastojen mukaan turvallisin matkustustapa. Nuo faktat eivät siltikään poista sitä, että lentopelko on sen kokijalle todelista.
Miksi pohdin aihetta?
Syynä on se, että yllätyin itsestäni pari päivää Ukrainan turman jälkeen.  Nimittäin toistuvasti mietin, että teoriassa olisin voinut olla kyseisessä turmakoneessa. En ole koskaan tuota väliä lentänyt, mutta joitakin kertoja kylläkin pitkiä runkolentoja Euroopasta Aasiaan tullut lennettyä. Koin siis lievää lentopelkoa. Varsinkin noustessani lentokoneeseen viime lauantaina.  Lensin lyhyen lennon, mutta kieltämättä mietin lennon aikana Ukrainan tapahtumia.
Olen alkanut siis jollain tavalla ymmärtää lentämistä pelkääviä. Ilmeisesti juuri suuronnettomuuden pelko on se mikä lentämisessä pelottaa. Tilastoilla sitä ei voi perustella,  suuronnettomuudet ovat lentoihin nähden hyvin harvinaisia. Siitä ei olekaan kyse. Lentopelko on kuin mikä tahansa pelko, ei sitä voi selittää järjellä vaikka se on kokijalleen todellinen.
Jos kärsit lentopelosta koita selättää se. Menetät muuten monta hienoa kokemusta.
Eräs ystäni sanoi aiheesta hyvin: "Matkailu antaa niin paljon, että kyllä siinä pienen lentopelon kärsii"

Onko parempi pysyä parvekkeella omassa kodissa?

Muistatko vielä koulutiesi?

Elämämme jossain vaiheessa alamme muistella vanhoja asioita. Se ei tarkoita meidän ikääntyneen vaan kai se lienee enemmän sitä kiehtovaa vyyhtiä jota joku kutsuu myös ihmiselämäksi. Muistelun voi aloittaa missä iässä tahansa. Rohkenen väittää meillä kaikilla olevan elämässämme vaiheita joita muistelemme usein tai vähemmän usein, mutta yhtäkaikki ne ovat osa meitä.

Omassa elämässäni on monia hetkiä joita muistelen vuosienkin jälkeen. Osa niistä hetkistä on ollut kipeitäkin ja toiset hauskoja tai muuten vaan mieleenpainuvia. Kuitenkin niistä hetkistä on tullut se nelikymppinen mies joka nyt kirjoittaa tekstiä parvekkeellaan aurinkoisena kesäiltana vuonna 2014.

Yhdestä hetkestä elämäni aikana voisin kertoa teillekin.

Tämä  liittyy otsikkoon. Muinaisella 80-luvulla kävin ala-astetta Ojamon koululla.  Muistan tuon koulutien luonnollisesti vieläkin. Matka ei ollut pitkä eikä sitä tehty hiihtäen kesät talvet, kuten kuulemma tehtiin 50-luvulla. Vuosien tauon jälkeen kävin kulkemassa vanhan koulutieni. Reitti oli sama, mutta maisemille oli tapahtunut jotain. Matka oli lyhentynyt ja se oja joka piti ylittää oli pienentynyt.

Koulun pihalla olen huomannut saman ilmiön kun usein siellä käyn työni puolesta. Piha on nykyään paljon pienempi ja koulu matalampi.

Miten edellä kuvailtu tapahtuma on minusta tehnyt sen mikä olen nyt? Kysymys on luokkaa "mahdoton vastata". Se, että tuo tapahtuma tuli mieleeni tätä aiheuta pohtiessa kertoo jotain sen merkityksestä.  Joskus näköjään varsin merkityksettömät tapahtumat jäävät mieleemme ja rakentavat meistä sen mitä sitten olemme.

Miten sinulla?

Muistatko koulutiesi?

Milloin jätkät tulee?

Tänä kesänä Samuli Putron laulu "Milloin jätkät tulee" on saanut minut pohtimaan taas kouluaikoja. Kyseinen lauluhan kertoo koulukiusaamisesta nimenomaan sen yleisimmän puolen kannalta eli niiden kannalta joita ei kiusata ja jotka eivät kiusaa mutta jotka seuraavat sitä sivusta. Sallien sen jatkua.
Omina kouluaikoina en ollut juurikaan koulukiusaaja enkä kiusattu, mutta näin kiusaamista.  Jos rehellisiä ollaan niin joskus syylistyin porukan mukana yleiseen pilkkaamiseen jota kyllä voisimme varmasti kutsua koulukiusaamiseksi. Me luokan pojat saimme kerran jälki-istuntoa yhden tytön nimettelystä. Luokkatoverit kyllä yrittivät puolustaa minua sanoen ettei Sami ollut samanlainen kuin muut, mutta yhtälailla istuin myös "jälkkärissä". Mahtaakohan lapsia nykyään saada edes istuttaa jälkkärissä?
Itseäni ei paljoa kiusattu mikä on mukava asia. Kouluajoista jäi osittain siksikin hyvät muistot. Ainoita kertoja kun muistan kokeneeni kiusaamista oli yläasteelle siirtymisen yhteydessä. Sekin oli lähinnä nimittelyä ja ei jättänyt erityisiä traumoja.
Samuli Putron laulu sai minua miettimään sitä, että mahdetaanko kiusaamisessa muistaa se tosiasia,  että suurin tekijä mikä sen saa jatkumaan on ne sivustaseuraajat jotka antavat sen jatkua ja ovat salaa iloisia etteivät he ole kohteina? Ääneen sitä ei saa sanoa, mutta usein kiusaajalla itsellään on suurin ongelma, joku mikä saa hänet kiusaamaan. Ennenvanhaan puhuttiin häiriköistä millä tarkoitettiin oppilaita joilla on käytöshäiriöitä. Niitä oli omina kouluaikoinakin, mutta en huomannut heidän olevan sen pahempia kiusaajia kuin muidenkaan. Kiusaaja voi tulla kenestä tahansa ja toisaalta kiusattu. Joskus kiusaamisen syyksi tulee ulkonäkö, varallisuus,  uskonto jne..Toisaalta joskus syytä ei tajua. Olen kuullut kauniin vaalean tytön joutuneen kiusaamisen kohteeksi, vaikka mitään syytä ei pitäisi olla.
Onko mitään tehtävissä jotta kiusaaminen loppuisi? Skeptinen hieman olen, mutta tärkeintä on se malli mikä lapsille tulee kotoa. Meidän pitää vanhempina opettaa lapsillemme se tärkeä periaate, että toisia pitää kunnioitaa ja antaa elää rauhassa. Myös niitä joista emme pidä tai joiden normit poikkeavat omistamme. "Kunnioitan toisten arvoja ja toivon heidän kunnioittavan minun arvoja"
Muuten kierrettä ei saada pysäytettyä.
Muistan kuinka aikanaan yksi luokkatoverini kiusasi julmasti meitä nuorempaa poikaa. Me monet tuon näimme, mutta emme muuta tehneet kuin pahoittelimme ja kehotimme häntä lopettamaan.
Muutaman kuukauden kulutua kuulin tämän kiusatun pojan syyllistyneen koulukiusaamiseen.
Oli kuulemma kiusannut itseään nuorempia. 

On se ilmoja pidellyt!

Sää on kaasukehän tila tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Tyypillisimmät säähän vaikuttavat tekijät ovat lämpötila, tuuli, pilvet, sateet ja lumen sataminen. Sään liikkeelle paneva energianlähde on Auringosta tuleva säteily, ja siihen vaikuttavat myös maanpinnan ominaisuudet kuten vuoristot ja vesistöt.

Kuivakka alku blogille?  Tuo on suora lainaus Wikipediasta ja kieltämättä äkkiä lukemalla vaikuttaa aika tylsälle aiheelle. Jokainen meistä silti tietää ettei sää ole lainkaan tylsä aihe. Mikään muu ei saa suomalaista harrastamaan small talkia yhtä paljon kuin sää ja ennenkaikkea sen vaihtelu. Kaksi toisilleen tuntematonta suomalaista voivat käyttää  tavatessaan pitkän tovin käyttää keskusteluun säästä. Muista aiheista ei yleensä kovin vapautuneesti puhuta tuntemattomien kanssa. 
 

Kölnissä puhkesi kesäkuussa ukkosmyrsky

Silloin kun sää on aikaan nähden poikkeava keskusteluun tulee aivan uusia sävyjä, sävyjä on silloin enemmän kuin on Tikkurilan värikartassa. Tämä kesä on ollut oikein oivallinen säästä käytäviin keskusteluihin. Viikonloppuna alkanut helle palautti monelle uskon kesään. Kesän alku on käytetty lähes kokonaan huonon sään kuvailuun. Kysymykseen "Miten loma?" vastataan tänä kesänä kuin jokaisena edellisenäkin kesänä : "No,ihan hyvin. Kelit olivat hyvät/huonot tms". Kysymykseen kuuluu vastata aina liittäen kommentin säästä mukaan. Huvittuneena olen itsestänikin pannut merkille, että liitän muiden tavoin vastaukseen loman sujumisesta kommentin loman aikana olleesta säästä. Asia joka on sinänsä  minun loman kannalta toisarvoinen. Lomani onnistumiseen sää ei paljoa vaikuta, mutta silti sitä kommentoin tottuneesti.

Miksi meille sää on niin merkittävä? Niin merkittävä, että talviselta etelän matkalta ei mahdollisena sadepäivänä oteta lainkaan kuvia tai sadepäivien määrää ei mielellään kerrota kysyjille matkan jälkeen. Johtuuko se siitä mitä luin joskus meteorologi Juha Förhin sääblogista "Suomi on kylmä maa jossa helle on harvinainen poikkeus". Niinhän se oikeasti on ja lieneekö siinä syy miksi me olemme niin kiinnostuneita säästä. Odotammeko siksi kesää vuodenvaihteesta lähtien toivoen jälleen kerran tulevan sellaisen lapsuuden intiaanikesän? En muuten usko kesien paljoa nykyisistä poikenneen lapsuudessakaan. Taitaa olla niin, että lapsi kokee asiat eritavoin ja kai se kuuluisa aika kultaa muistot omalla lehtikullallaan. 

Itse olen kokenut kovat hellejaksot lähinnä ahdistaviksi. Allekirjoitan kirjailija Juha Vuorisen ajatuksen  siitä kuinka Suomen ilmasto on siitä hyvä, että täällä voi pukeutumisella hallita omaa lämpötilaansa. Monissa kuumissa maissa ulkona on tukahduttavan kuuma ja pukeutumalla sitä ei kauheastti voi lievittää. Se ei ole kivaa. Singaporessa tämän kongreettisesti huomasin kun lomamatkan viimeisenä päivänä ajattelimme nauttia kylmät juomat rantabaarin aurinkoisella terassilla. Siitä ei tullut mitään vaan oli pakko paeta varjon alle ja alkaa nopeasti etsiä jostain ilmastoitua tilaa. 

Ei nyt kuitenkaan tuomita koko sääaihetta. On se saanut tuppisuu suomalaiset puhumaan ventovieraille ja jotkut blogin kirjoittajat kirjoittamaan siitä.

On se kuitenkin ilmoja pidellyt!

Budjettimatkailua

Kuukauden matka Mauritiukselle luxushotellissa, päivät auringosta ja lämmöstä nauttien, illat laadukkaassa ravintolassa illallisia ja miellyttävä ilmastoitu hotellihuone takaa hyvät unet.
Viikonloppumatka Tallinnaan, majoitus halvassa yhden tähden hotellissa. Päivät kävellen kaupungilla ja illalla etsitään edullista ruokapaikkaa, koska aamulla ei jaksanut ihan koko päivän tarpeisiin ahtaa hotellin aamupalalla.

Mitä yhteistä näillä molemmilla, jollakin tapaa ääripäillä kuitenkin on? Helppoa on sanoa niissä molemmissa olevan kyse matkailusta. Tottahan se on, mutta ennenkaikkea molemmissa on kyse budjettimatkailusta. Miksi voi sanoa niin?
Molempien matkojen tekijät matkustavat sillä budjetilla mikä on käytössä. Toisilla vaan on käytössään suurempi budjetti mikä mahdollistaa kalliimman matkan.

Miksi tämänkaltaista itsestäänselvyyttä pohdin?

Joillakin on, joillakin ei

Kuten moneen muuhunkin kirjoitukseeni niin tähänkin sain ajatuksen aika pienestä tapahtumasta. Kerron teille siitä.

Muutama viikko sitten olin lentokentällä käymässä ja usein aamulla käydessäni syön siellä aamupalan. Lentokentällä on ravintola joka tarjoaa edullista ja kattavaa aamupalaa. Nyt sitten jälleen kerran lopettelin  syömistäni ja poistuessani ravintolasta kiinnitin huomion matkalaukkujen kanssa pimeässä nurkkapöydässä istuvaan nuoreen pariin. He olivat ehkä iältään noin 20 vuotiaita. Heitä katsoessani vajosin johonkin muistoihin ajalta jolloin itse olin nuori ja köyhä (nyt enää köyhä) ja kuinka myös lähdimme matkalle pienellä budjetilla. Tuokin nuori pari koitti puolisalaa syödä kaupasta ostettuja kolmioleipiä ja mehuja nurkkapöydässään toivoen kai ettei heitä huomattaisi. Minusta oli jotenkin söpöä katsoa heitä. Matkalle lähdettiin vaikkei varaa ollutkaan lentokentän kalliisiin baareihin vaan omilla eväillä koitettiin selvitä. Hetken jo mietin, että annan kaverille parikymppiä ja sanon, että tarjoa tytöllesi vaikka pieni skumppa juhlan kunniaksi. En sitä tehnyt ajatellen sen olevan hämmentävää ja loukkaavaa. En luonnollisestikaan tiedä mikä heidän budjetti oikeasti oli ja söivätkö omia eväitä vain piheyttään, mutta se hetki sai minut jälleen kerran pohtimaan matkailua.

Jos tuo pari oli matkalla pienellä budjetilla ja jos heillä ei ollut varaa Mauritiuksen matkaan niin oliko heidän matkansa huonompi?

Ei tietenkään, pikimminkin päinvastoin. Heillä saattoi matka olla antoisa ja sen matkan onnistumiseen ei vaikuttaisi se asutaannko hienossa hotellissa vai ei, syödäänkö kalliisti vai ei jne.

Mikä on tarinan opetus?

On budjettisi millainen tahansa matkasi voi olla onnistunut tai ei. Budjetti ei sitä ratkaise vaan se onko matkasi sellainen josta itse pidät.
Matkailu on elämään hyvä mauste...joillain on varaa sahramiin ja toisilla kurkumaan....yhtä lailla mausteita molemmat!

Eihän täällä kaikki ole hyvin, mutta muualla on huonommin?

Maailma ei ole oikeudenmukainen. Tämä tieto tuskin yllättää ketään. Joskus olen alkanut miettimään, että onko väärin vertailla maita toisiinsa. Helppoa on sanoa ettei niitä voi vertailla ja eihän ole mitään järkeä verrata jotain vaurasta pohjoismaata esimerkiksi johonkin köyhään Afrikan maahan. Voi olla, mutta minusta joskus on hyvä vertailla asioita toisiinsa. Sillä tavalla saa sitä kuuluisaa perspektiiviä.
Miksi otin moisen aiheen esille matkailuaiheiseen blogiin? Syynä on jälleen kerran matkoillani tekevät havainnot. Meillä täällä Suomessa on asioita usein tapana pohtia negaation kautta. Negaatio on muuten hauska sana, sitä voi käyttää kaikkeen kritiikkiin, myös terveeseen sellaiseen. Monesti vaan tuntuu, että meitä vaivaa aika ajoin jonkinlainen nurkkapatriotismi ja jämähtäneet asenteet.

Kerron asiasta pari esimerkkiä.

Usein kuulee sanottavan, että Suomessa on hirvittävän kallista syödä ulkona ja että muualla on halpaa syödä ravintolassa. Asia joka ei pidä lainkaan paikkaansa. Nyt joku hyppää takajaloilleen: "Mitä! Söin juuri Aasiassa katukeittiössä ruokaa alle eurolla!" En sitä epäile, mutta sellaista ruokaa on väärin verrata Suomessa ravintoloissa myytävään ruokaan. Jos vertaillaan vaikka suomalaisten ruokaravintoloiden lounastarjontaa niin rohkenen epäillä ettei monessakaan maassa saa alle kympillä sen tasoista ruokaa joita täällä myydään lounasaikaan. Käykää vaikka (jos asutte lähellä Lohjaa) kokeilemassa Ravintola Amarin lounasta ja kertokaa minulle ravintola maailmalta jossa saa vastaavantasoista ruokaa alle kympillä.
Suomi ei siis ole ruuan suhteen sen kalliimpi kuin muutkaan maat, pikemminkin päinvastoin.

Indonesian Batamilla asutaan myös näin

Toinen vähän arempi aihe tuli mieleeni ollessani tilaisuudessa jossa käsiteltiin erityislasten tilannetta Suomessa. Parin tunnin aikana kuulin monia esimerkkejä kaupunkien virheistä ja huonoista toimintatavoista. On kovin ikävää, että kaupungit ja kunnat eivät toimi aina oikein ja joitain perheitä kohdelllaan väärin. Sellaista toimintaa en puollustele lainkaan. Aasiassa lomaillessani asiaa pohdin nähdessäni iäkkään äidin kuljettavan polkupyörän selässä aikuista kehityvammaista poikaansa. Tilanne oli jotenkin lohduton. Poika söi jotain hampurilaisen jämää. Mietin kuinka Suomessa tuollainen perhe saa paljon tukea ja ei heidän tarvitse kulkea polkupyörällä elleivät halua. Yhteiskunta tukee ja äiti ja poika voivat kulkea taksilla.
Ettei kukaan ymmärrä väärin niin en tarkoita sitä kuinka täällä on kaikki hyvin ja ei saisi valittaa mistään. Suomessa eletään täkäläisen lain mukaan ja perheillä on tietysti oikeus ja velvollisuus puuttua asiaan mikäli kunta kohtelee heitä väärin.

Mitä ajan takaa? Yksinkertaisesti sanottuna sitä, että joskus on hyvä nähdä asiat laajemmin eikä ajatella automaattisesti kuinka täällä on huonosti ja muualla on paremmin. 

Truly Asia! What??

Otsikoin tämän blogikirjoituksen poikkeuksellisesti englanniksi. En vastaa kirjoitusvirheistä, koska englannin kielen taitoni on paljosta matkustamisesta huolimatta aika vaatimaton. Englantia taitavat matkakumppanini usein tuskastuvat, koska joutuvat tulkkaamaan minulle yksinkertaisetkin asiat.

Miksi moinen otsikko?

Olen nyt reilun viikon kiertänyt täällä Aasiassa eri kohteita ja huomioni kiinnittyi Malesian valtion viralliseen turismimarkkinointiin. He väittävät maastaan löytyvän "todellista Aasiaa". Ryhdyin miettimään mitä sellainen asia oikeastaan tarkoittaa. Onko olemassa jossain "todellinen Aasia"?

Se vähä mitä minä olen Aasiaa ja maailmaa kiertänyt saa minut suhtautumaan epäillen aina kun jossain väitetään olevan jotain "aitoa ja alkuperäistä". Voisiko sanoa mikä on "todellista Suomea"? Joulupukki? Järvenranta? Sibelius monumentti? Kolin huikea maisema? Lähiöbaarissa karaokea laulava työtön?

Sama ongelma syntyy määritellessä todellista Aasiaa. Onko todellista Aasiaa ne Batamin (Indonesiassa) kaduilla kulkevat kalliit Toyota maasturit? Vai onko sitä skoottereiden katkeamaton virta Ho Chi Minh Cityssä? Entä onko sitä Kuala Lumpurin ökyhotellin loungessa kahvia juova aasialainen liikemies? Onko sitä huikaisevan kaunis auringonlasku Petronas Towersien takana? 

Joku voi pitää todellisena Aasiana myös katukojussa ruokaa myyvää perhettä, baarissa itseään 40 vuotta nuorempaa aasialaista naista tanssittavaa länsimaalaista miestä tai Pattayan kaduilla asiakastaan etsivää hierojaa.

Petronas Towers iltavalaistuksessa

Ajatukseni on se ettei voi määritellä mikä on todellista Aasiaa, todellista Suomea, todellista Eurooppaa jne. Joka maanosassa on monia eri puolia. Missään ei eletä perinteisellä tavalla pelkästään. Eihän Suomessakaan kaikki viljele maata tai kasvata poroja. Ei edes Lapissa. On siksi turhaa koittaa määrittää jotain normia asioille joille sitä ei voi kertakaikkiaan asettaa. Ei edes ruokakulttuuri kerro asiasta mitään. Jokaisessa suuremmassa ja vähän pienemmässäkin kaupungissa Aasiassa (kuten muuallakin) voi valita syökö thaimaalaista, italialaista, meksikolaista vai amerikkalaista ruokaa. Vaihtoehtoja riitää ja niistä valitaan se mistä pitää. 

Minulle termi "todellinen Aasia" ei merkitse mitään. Olen täällä lomalla ja teen asioita joista pidän. Syön ruokaa josta pidän. En tee mitään tai syö mitään sillä perusteella, että se "kuuluu" tehdä tai sitä "kuuluu" syödä. 

Kaikenkaikkiaan täällä on aika mukavaa. Lämpöä riittää ja ihmiset ovat ystävällisiä. Minulle se on riittävä syy tulla tänne.

MIkäli sinullka on lomaa jäljellä niin harkitse matkaa johonkin. Ehkä löydät jotain joka tekee sinulle matkasta ikimuistoisen. 

Minäkin löysin.