Oppia ikä kaikki!

Ollessani mukana jo viidettä vuosikymmentä leikissä jota myös elämäksi kutsutaan olen huomannut monia asioita,  tavannut niin erilaisia ihmisiä ja yllättynyt niin usein, että voin sanoa oppiineeni sen ettei koskaan voi sanoa olevansa täysin oppinut. Muistan ajan jolloin olin viisaimmillani ja sen myötä oikeasti luulin tietäväni kaiken ja ymmärtäväni asioiden todellisen laidan.

Olin silloin kuusitoista.

En usko olevani ainut joka luuli  kuusitoistavuotiaana elävänsä elämänsä viisainta aikaa. Enkä varmasti ole yksin tajunnut silloin olleensa väärässä. Elämä vaan meitä opettaa, välillä lempeästi ja välillä vähemmän lempeästi. 

Esimerkiksi mennessäni kuusitoistavuotiaana töihin silloiseen posti-ja telelaitokseen pääsin oppimaan aika nopeasti aikuisten maailmaa ja erityisesti työelämän kiemuroita. Se oli melko valaisevaa ja usein huvittavaakin. Muistan kuinka käytössäni ollut sormikumi (tärkeä työväline postinkantajalle) kului puhki ja kysyin työkavereilta mistä niitä voisi ostaa. He naurahtivat ja näyttivät paikan missä niitä olisi sanoen "Ei poika täällä sentään itse joudu työvälineitä ostamaan".

Muutama vuosi myöhemmin olin aviomies ja vajaan vuoden ikäisen pojan isä. Poikamme sairastui tautiin jota luulimme vatsataudiksi. Tauti ei helpottanut ja lopulta äitini kehotti viemään pojan lääkäriin. Pidin sitä turhana hössötyksenä, mutta lähdimme silti terveyskeskuksen päivystykseen. Siellä lääkäri tutki pojan ja tilasi ambulanssin. Poika vietiin pillit soiden sairaalaan jossa kirurgi sanoi, että poika leikataan heti kun leikkausali saadaan siivottua edellisen potilaan jäljiltä. Leikkaus meni hyvin, kysyin kirurgilta oliko tässä oikeasti kiire. Hän vastasi "Aamulla olisi ollut myöhäistä".

Se tapaus taas kasvatti minua. Sen jälkeen en ole haukkunut terveyskeskuksen lääkäreitä. Yksi heistä pelasti poikamme lähettäessään jatkohoitoon.

Vastaavia oppimisen kokemuksia löytynee jokaiselta. Olen huomannut omalla kohdalla sen piirteen, että aina vasta jälkeenpäin ymmärtää oppineensa jotain. Tilanteen ollessa akuutti sitä ei käsitä.

Kun vaan osaisimme aina ottaa opiksemme. Säilyisimme muutamalta murheelta.

Varmaa on silti ettemme koskaan ole oppineet kaikkea.

Sen tajutessa on jo pitkällä elämän suuressa oppimäärässä.

"Love Me Like You Never Did Before"

"Kyllä suomalainen suomalaisen tunnistaa" on sanonta jota käytetään kuvaamaan sitä kuinka meissä suomalaisissa on joku ominaispiirre josta meidät tunnistaa vaikka keskeltä Singaporen ihmisvilinää. Kyllä meissä jotain erityistä on koska etelän kävelykaduilla myyjät tunnistavat meidät suomalaisiksi jo kaukaa. Kuulematta sanaakaan puhettamme. Tehtiinhän siitä laulukin missä lauletaan "Myyjät huutelee suomeksi: Good price for you ja kohta vaimo kantaa kaulassaan feikkkikorua" Tosin tuossa lauseessa ei paljoa suomea ole.

Mikä se piirre mahtaa olla?

Olen miettinyt asiaa koska olen huomannut saman ilmiön. Tunnistan suomalaisen yleensä ennenkuin kuulen heidän puhuvan mitään. Onko se sitten ruumiinrakenne vai ihonväri , mutta jostain sen vaan huomaa. Muistan kuinka Kota Kinabalulla hotellimme uima-altaalla huomasin yhtenä päivänä pariskunnan joita epäilin heti suomalaisiksi. Puheen kuultua havaintoni vahvistui.

Joskus sattuu huvittavia tapauksiakin, kun tunnistaminen ei aina onnistukaan. Luin kerran tapauksesta jossa suomalainen mies oli tokaissut ranskalaisessa tavaratalossa kaverilleen suomeksi "Taitavat olla tytölle vähän liian isot" nähtyään nuoren naisen mallaillevan  rintaliivejä. Nainen oli kääntynyt ja sanonut lakonisesti suomeksi "Niin taitavat olla".

On minullekin sattunut lähes vastaavaa. Muistan kaksikin tapausta vuosien varrelta.

 Ensimmäinen on jo lähes 25:n vuoden takaa. Olimme matkalla Turkissa ja hotellimme aulassa näin ikäiseni tytön/naisen jota pidin ilman  muuta saksalaisena. Sanoin kaverilleni isoon ääneen"Varmasti tuo on saksalainen, onhan sillä nenäkin kuin Steffi Graffilla" Seuraavana päivänä samainen tyttö käveli minua rapuissa vastaan ja sanoi "Moi"

Toinen tapaus on muistaakseni vuodelta 2008. Olimme silloin Kanarialla, tarkemmin sanottuna Puerto Ricossa. Istuimme ravintolan pöydässä illallisella ja viereiseen pöytään tuli kaksi kaunista naista ja toverini kanssa puhuimme heistä kehuen heidän kauneuttaan luullen heidän olevan italiasta tms maasta. Aikamme kehuttuamme heitä toinen luki ruokalistaa ja sanoi "Täällä on näköjään sisäfilettäkin". Silloin ymmärsin mitä kysymys "Voiko nolouteen kuolla?" tarkoittaa.

Oli se tunnistettava piirre mikä tahansa niin meitä huonolla itsetunnolla varustettuja suomalaisia imartelee aina kun joku pitää meitä muina kuin suomalaisina. Minua tosin lähinnä huvitti, kun viime viikolla Italiassa minua luultiin puolalaiseksi.
Erehdyksen taisi aiheuttaa päälläni ollut Gdanskin Hard Rock Cafen paita.

Olen kuitenkin aika varma siitä, että parin viikon takainen erehdyksemme imartelee sen kohdetta.  Piipahdimme Helsingin Hard Rock Cafessa jossa esiintyi yllätykseksemme bändi joka lauloi hyvää englanninkielistä poppia. Juuri kun toverini sanoi minulle "Kyllä huomaa ettei tuo bändi ole Suomesta" laulaja aloitti spiikkaamaan seuraavaa biisiä.

Jessica Wolff sanoi "Seuraavaksi esitämme versiomme Yön Rakkaus on lumivalkoinen biisistä"

Selvällä suomella.

Ja biisi "Love Me Like You Never Did Before" lähti soimaan.

"Hulluja nuo roomalaiset"?

Kuulun siihen sukupolveen jolle lapsuuden lukemiston muodostivat kirjasarjat "Kolme etsivää", "Viisikko", "Seikkailu" sekä sarjakuvista Lucky Luke ja Asterix.
Noista viimeksimainittu on sellainen jota luen vieläkin. Viihdyttävyydestään huolimatta niissä oppi hieman historiaakin. Tarkemmin ajatellen Rene Goscinnyn ja Albert Uderzon tuotteet muokkasivat maailmankuvaani melko paljon ennenkuin aloitin matkustelun. Heiltä opin kuin britit ovat hienostuneita, korsikalaiset ylpeitä, belgialaiset rehvakoita. Kunnon stereotypiöitä siis. Yhden asian jonka heiltä oppi parhaiten oli se, että roomalaiset ovat hulluja. Johtuiko heidän näkemys huumorintajusta vai ranskalaisten luontaisesta asenteesta italialaisiin sitä en tiedä. Kyllähän he nauroivat sarjakuvissaan hienostuneille pariisilaisillekin.

Lähtiessäni tämän viikon maanantaina Roomaan olin siis hyvin valmistautunut kohtaamaan nuo "hullut roomalaiset". Saapuessani Leonardo da Vincin mukaan nimetylle lentokentälle totesin ettei kaupunki ainakaan lentokentän suhteen eroa muista. Samankaltainen totutun sekava lentokenttä se oli sekin. Tutut matkailijoilta rahaa jollakin  konstilla yrittävät tyypit olivat vastassa heti tuloaulassa. Jokainen vähänkin matkustanut tietää etteivät nuo hihasta repijät edullisinta palvelua tarjoa. Harvoin he kai varastavat tai huijaavat,  mutta palvelun hinta on korkea. Hetken etsittyämme löysimmekin näppärän bussifirman mikä vei meidät muutamalla eurolla Terminille, joka on siis Rooman päärautatieasema.

Hotellille kävellessä en vielä ollut oppinut paikallista tapaa ylittää tie jalankulkijana. Tapoja on pääasiassa kolme: odottaa valon vaihtumista vihreäksi,  ylittää tie jos ei autoja näy tai jos kyllästyy odottamaan valon vaihtumista vihreäksi lähtee vain ylittämään tietä. Noista viimeisin oli paljon käytetty ja melko toimiva. Piirre mikä italialaisissa on minua aina viehättänyt. He eivät ole niin kauhean tarkkoja säännöistä. Asiat tehdään kuten parhaaksi nähdään.

Kävelymatkan aikana kohti hotellia panin merkille Rooman piirteitä. Kaupunki on todella vanha ja tuntui myös, että uudemmatkin rakennukset tehdään näyttämään vanhoilta. Liikenne on kapeista kaduista ja suurista automääristä johtuen sekavaa. Pillit soi ja jarrut välillä vinkuu, mutta varsinaisia kolareita en nähnyt. Pysäköinti on kyllä jotain sellaista mitä en oppinut ymmärtämään. Maan tapa tuntuu olevan suurinpiirtein sellainen jossa auto jätetään joko parkkiruutuun tai sitten johonkin muualle,  esimerkiksi poikittain risteykseen.  Oli siellä kyllä pysäköintikieltoja kuin täälläkin, mutta ei siellä liene tapana sakottaa ketään.
Lohjan pysäköinninvalvontaan vinkki, että sinne voisi suunnata pienen iskun. Uskon, että muutamassa viikossa siellä saataisiin pysäköinti kuriin täkäläisellä tehokkuudella. Täällä sentään ei kukaan edes uskalla jättää autoa muualle kuin lailliselle paikalle.

Miten sitten se kuuluisa italialainen ruoka?  Joskus aikoinaan matkaopas valisti meitä siitä ettei italialaisten tapaa tehdä ruokaa parane arvostella. Jos 60 miljoonaa ihmistä keittää pastan näin tai paistaa pitsan noin niin he eivät voi olla väärässä. Tämä on totta. Uskallan silti sanoa sen ääneen, että parempaa pitsaa saan Lohjalla kuin siellä. Olkoonkin asia niin, että heillä on se aidon pitsan resepti. Niin heillä onkin, mutta ei silti siitä tarvitse pitää. Pasta oli maukasta ja heidän tapansa jättää se vähän puolikypsäksi on minulle mieleen. Ei sikäläinen ruokakulttuuri tietenkään pelkästään pitsasta ja pastasta koostu, mutta jos menet sinne ja ajattelet niiden olevan jotain ylimaallisia niin  saatat pettyä.

Monen mielestä Rooman paras pitsapaikka tarjosi tätä

Pastaa italialaisittain

Pitääkö nyt sitten paikkansa Obelixin lausahdus "Hulluja nuo roomalaiset"? Vastauksena käytän toisen kuvitteellisen hahmon, Forrest Gumpin äidin, ajatusta "Typeryys ihmisen tyhmentää". Roomalaiset ovat ihan yhtä hulluja kuin kälviäläiset, kiinalaiset tai lohjalaiset. Suuren kaupungin  asukkaat ovat aina hieman omanlaisiaan ja siihen yhdistettynä italialainen temperamentti niin syntyy tämänpäivän roomalainen.

Rooma on kaupunki johon suosittelen tutustumaan. Joitakin saattaa pelottaa siellä rehottava turistien ryöstäminen. Neljän päivän aikana en huomannut yhtään itseeni kohdistuvaa ryöstöyritystä. Normaalilla varovaisuudela pärjää kyllä hyvin. Ei kannata toimia kuten edessäni ruukaisessa metrossa seissyt nainen. Hän oli selin minuun avonainen käsilaukku selkäpuolellaan josta näkyi selvästi lompakko. Teki mieli ottaa se ja kysyä oliko neiti pudottanut sen.

Yhden ihmeellisen asian näin kymmeniä kertoja Roomassa.

Kaduilla myytiin sellaisia teleskooppi tyyppisiä tikkuja joissa oli kahva toisessa päässä ja toisessa teline puhelimelle. Mietin mitä ihmeitä ne olivat.

Asia selvisi.

Niiden avulla pystyi ottamaan paremmin selfien.