Se suloinen odotus

Hammaslääkärissä käyminen ei ole niitä elämän mukavimpia kokemuksia. Minua ainakin jo se puhdistusaineen tuoksu ällöttää. Istuminen odotushuoneessa on kokemuksena sellainen ettei sitä järin usein haluaisi toistaa. Olenkin aina tyytyväinen lääkärin sanoessa "Pidä nyt ainakin neljä vuotta taukoa ennen seuraavaa käyntiä. Turhaan täällä käyt terveitä hampaita näyttämässä"

Viimeinen työpäivä ennen lomaa on yleensä erityinen, varsinkin jos lomaan liittyy jotakin erityisen mukavaa. Esimerkiksi matka. Sellaisen työpäivän usein lopettaa hymyillen. Harva meistä hymyilee joka päivä töistä lähtiessään.

Yllä kuvailtiin kahta varsin erilaista tilannetta. Niitä kuitenkin yhdisti joku piirre.

Huomasitko mikä se oli?

Molemmissa oli kyse odottamisesta.

Odottamisesta erilaisia asioita ja erilaisella mielellä.

Joitakin asioita odotamme innokkaasti ja toisia asioita vähemmän innokkaasti. Odottaminen ei ole asia joka olisi aina miellyttävää tai aina ikävää. Yksi mikä on kyllä aina paikkansapitävä piirre odottamisesta on se, että odottavan aika on pitkä. Laulussakin lauletaan kuinka rakastaan odottavalla miehellä aika ei tahdo kulua, mutta rakkaansa kanssa ollessaan aika saapuu hänen mielestään siiven selkään. Siinä määrin, että mies jopa epäilee kaupunkinsa kellojen edistävän.

Tämä aihe tuli mieleeni, koska olen seuraavan viikon lomalla. Matkustan ikuiseen kaupunkiin eli Roomaan. Matkan odotuksessa siis olen. Se on odotusta jota voisi kuvailla hammaslääkärikäynnin vastakohdaksi. Miellyttävä sekä mukava odotus on tämä.

Usein kysytään "Mitä odotat matkalta?". En yleensä osaa vastata siihen kysymykseen, matkasta tietää vasta jälkeenpäin millainen se oli ja mitä siitä jäi mieleen. Odotus on jokatapauksessa aina yhtä innostunutta. Se ei lopu vaikka matkoja on takana enemmän kuin oli joskus ensimmäisten ulkomaanmatkojen aikoina.

Isin vauva lähdössä Kanarialle vuonna 2009

Roomasta tiedän sen mitä varmaan kaikki muutkin eli se on vanha ja kuuluisa kaupunki jossa historia on läsnä. Odotukset kohdistuvat lähinnä siihen että saan viettää aikaa poikani kanssa. Isin vauvan joka itseasiassa täyttää huomenna 21 vuotta. Hän on innokas historian tutkija ja uskon, että meidän matka kuluu paljolti historiallisiin kohteisiin tutustuen. Unohtamatta tietenkään erästä kuuluisaa ravintolaketjua, jonka nimen voisi kääntää vaikkapa "Kovan kallion kahvilaksi". Siellä poikani tilaa annoksen Nachoja ja tarjoilija varoittaa "Se on aika iso annos" ja poikani vastaa hymyillen "Tiedän". Sama keskustelu on nimittäin käyty jo ainakin Malesiassa ja Saksassa tänä vuonna.

Odotusta on siis täällä ilmassa. Tällä kertaa sitä miellyttävää sellaista.
Maanantai aamuna Turskan koneen pitäisi nousta kello 7.10 Helsinki-Vantaalta kohden Roomaa. Minä olen siellä koneessa.

Ja odotan perille pääsyä.

Mutta en sentään itke.

Sami, Valon lapsi

"Aurinkoa on helppo myydä" (juuri keksimäni sanonta jota saa vapaasti käyttää) lausahdus kuvaa hyvin sitä mikä meihin vetoaa. Vuodesta toiseen meille myydään matkoja aurinkoisilla kuvilla. Kuvissa aurinko paistaa ja juomat ovat kylmiä. Usein kuvaan liitetään nuori nainen bikineissä ja lopputuloksena Las Palmasin koneet ovat täynnä meitä joista lauletaan "mutsi ja faija otti loman kohti valoo" . Sivulauseena voin sanoa nyt ääneen sen totuuden mitä ei kukaan ole sanonut ääneen: Kanarialla ei oikeasti ole lämmintä ja sää on talvella varsin epävakainen. Oikeasti lämpöä ja aurinkoa saa lentämällä muutaman tunnin pidemmälle.

Palatakseni otsikkoon, minusta tuntuu, että kaipaan valoa keskimääräistä enemmän. En pidä hämärästä lainkaan. Kotonakin pidän kaikkia valoja päällä ja en ymmärrä ihmisiä jotka odottavat syksyä koska silloin saa polttaa kynttilöitä ja nauttia pimeydestä. Mitä ihmeen nauttimista on pimeydessä?
Miksi olen tälläinen?  Yksi tarjosi syyksi vuodenaikaa jolloin olen syntynyt. Olen nimittäin syntynyt huhtikuun alussa. Silloin oli käynnissä jääkiekon mm-kisat ja isäni vei äitini hyvissä ajoin sairaalaan jotta ehtisi kotiin ennen Suomen ottelua. Silloin ei ollut isien tapana mennä mukaan synnytyksiin pyörtyilemään ja kertomaan jälkeenpäin kuinka hieno ja herkkä hetki se oli. Oikeasti synnytys on aikaa raakaa touhua, mutta itsekin kyllä itkin kun pidin poikaani ensimmäisen kerran sylissä. Minäkin vaikka olen kova ja karski kaveri joka kampaa hiukset kyljyksellä.

Nyt eksyin aiheesta, mutta epäilen tuon huhtikuun vaikuttaneen valonkaipuuseeni. Enhän nähnyt pimeää elämäni ensimmäisinä kuukausina juuri lainkaan. Sen valossa on helppo ymmärtää miksei minusta ole mihinkään romanttisiin kynttiläillallisiin, pikemminkin kirkkailla halogeeneilla valaistuun päivälliseen. Siinä on myös syy siihen miksi innostun niin paljon joka kerta kun lentokone aloittaa lähtökiihdytyksen Helsinki-Vantaalla. Silloin tietää, että muutaman tunnin kuluttua olen jossain missä aurinko paistaa.

Tuskin olen ainoa jolle valo on näin tärkeä. Valolla yleensä kuvataan jotain hyvää tai edistystä. "Valaise vähän" sanotaan kun ei ymmärretä jotain. Toisaalta sanotaan "Olen ihan pimennossa" kun tuntuu, että kaipaisi lisää tietoa. Edesmennyt Kari Tapio lauloi "Valaise tie". En muuten tiedä oliko tuon laulun sanoittaja plagioinut Psalmin kirjoittajaa joka kirjoitti Jumalan Sanan olevan "Valo tielleni".

Mene ja tiedä, mutta kaikki me kaipaamme valoa, oli se sitten kirjaimellista tai kuvaannollista.

Kirjaimellista valoa on helppo löytää. Se on keskellä kaamostakin muutaman klikkauksen päässä. Sen jälkeen alkaa matka kohti valoa.

Bloggarin poika näki valon Kanarialla

Ja muistakaa sitten miehet se tärkein asia matkalla valoon.

 Sandaaleihin ei laiteta sukkia.

Ei ihan oikeasti laiteta.

Voiko bloggari muuttaa maailmaa?

Tällä viikolla bloggaaminen on ollut näkyvästi esillä maailman medioissa. Nuori Malala Yousafzai sai Nobelin rauhanpalkinnon.  Hänestä epäilemättä jokainen on jo kuullut, mutta kertauksena kerron silti että hän on pakistanilainen bloggaaja. Maailmankuuluksi hänet teki englantilaismediaan kirjoittamanansa blogi jota hän alkoi kirjoittaa 13-vuotiaana urdunkielellä BBC:lle ja siitä seurannut murhayritys. Heikosta kielitaidostani johtuen en ole hänen tekstejään lukenut, mutta uskon hänen kirjoittavan hyvin. Tuskin BBC: lle pääsee kirjoittamaan kuka tahansa vaikka olisit söpö tyttö Talebanin varjosta.

Ei taida hänenkään teksti maailmaa paljoa muuttaa. Suuri yleisö muistaa hänestä ensimmäisenä murhayrityksen ja sen kuinka hän ei halunnut keskeyttää kemian tuntiaan kuultuaan voitostaan. Perin harva on lukenut siitä mitä hän kirjoittaa.  Media nostaa niistä osan otsikoihin ja jonkun mielikuvan sen perusteella voi tehdä.

Suurin osa bloggareista tai kolumnisteista kirjoittaa  kuitenkin vähän mitä mieleen tulee ja aiheista jotka ovat heille tärkeitä, mutta muille eivät niin tärkeitä.

Yksi suomalainen kolumnisti, varsin menestynyt sellainen, saa jokaiseen kolumniinsa mahdutettua vähintään aiheet: ihana tyttöystäväni ja intiaanihiukset. Toinen yhtä tunnettu kolumnisti käsittelee lähes aina Suomen ongelmia ja löytää niihin syyllisen tai ainakin pahentajan "päivystävistä dosenteista" tai "kauppakamarinulikoista". 

Heilläkään ei liene tavoitteena muuttaa maailmaa. En uskoisi sen edes onnistuvan kirjoittamalla 3000 €:n käsilaukusta tai suomalaisen leivän huonosta mausta. 

Tuskin näillä nykyisin suosituilla vloggaajillakaan ole tarkoitus maailmaa muuttavan. Kansoja ei paljoa yhdistetä vaikka miljoonat katsovat kuinka puhut eri maiden tyylillä siansaksaa videolla. Vaikea silti heitä on arvostella tai väheksyä. He tavoittelevat vain sitä mitä nuoret ovat aina tavoitelleet eli suosiota ja oman paikan löytämistä. Osa heistä sen saavuttaa ja saa vielä maallista mammonaakin.

Tietenkään viihdevlogin pitäjää ei voi verrata Nobelin rauhanpalkinnon saajaan eikä se ole tarkoituskaan. Kyseessä on ns.eri tuotteet. Toinen tavoittelee maailman muuttamista ja toinen haluaa viihdyttää ihmisiä. 

Maailma ei kynällä tai näppäimistöllä kuitenkaan muutu täydelliseksi.

Ei edes Malala Yousafzain näppäimistöllä. 

Valinnoista

Tänä aamuna käydessäni kaupassa jouduin taas vaikean paikan eteen. Kylpyhuoneeseen tarvitsin käsisaippuaa. Asia mikä ei ole minulle mitenkään helppo. Joku saattaisi luulla ettei siinä nyt mitään vaikeutta voi olla. Siitä vain hyllyn ääreen ja purkki mukaan. Minulle asia ei ole noin yksinkertainen ja tiesin sen jo kauppaan mennessä. Minulle tuottaa joka kerta suunnatonta vaikeutta valita minkä saippuan otan. Pohdin montaa eri kysymystä: Mikä on halvin? Onko se myös litrahinnaltaan edullisin? Entä kannattaako ostaa iso pullo, joka kyllä riittää pitkään, vai ostaa pieni ja sievä pullo? Tähän kuluu aikaa.

Samankaltainen dilemma minulla on aina hammastahnaa ostaessa. Pohdinta hyllyn äärellä kestää yleensä hyvän tovin. Haaveilen aina niistä hienoista erikoishammastahnoista joilla on komealta kalskahtavat nimet. On jopa erikseen miehille suunnattua hammastahnaa. Se lienee samaa tavaraa, mutta putkilo on vaan musta ja siinä lukee "Men". Viimeksi päädyin aika villiin valintaan. Ostin jotain hienoa erikoistahnaa mikä maksoikin yli kolme euroa.

Toisaalta autoa vaihtaessa en koskaan mieti hetkeäkään minkä auton ostan. Valinta on aina perus Toyota.  Muita merkkejä en edes vilkaise.

Miksi jonkun parin euron tuotteita pitää pohtia, mutta autoa ei?

Se on kysymys johon en osaa vastata. Omalta kohdaltani vaan tiedän asian noin olevan. Naurettavaa ja typerää, sen myönnän, mutta silti minulle totta.

Meillä ihmisillä on tapana pitää omia valintojamme oikeina sekä perusteltuina, mutta onhan asia oikeasti niin , että meillä kaikilla on omituisuutemme.
Yhteiselomme sujuisi paremmin mikäli sen myöntäisimme. Vanha viisaus sanoo, että pitää osaa nauraa itselleen. Jos me jokainen osaisimme nauraa itsellemme emme nauraisi sille oudolle naapurille joka harrastaa vanhojen tulitikkurasioiden keräilyä.

Tai emme nauraisi sille oudolle tyypille joka lukee tuntitolkulla saippuapullojen hintoja.

Päädyin muuten ostamaan limen ja korianderin tuoksuista saippuaa.(kuvassa)
Ja nauroin onaa mahdottomuuttani.